Avataan nyt omakin sanainen arkku tähän ketjuun, kun parisen vuotta taas asunut Tampereella. Olen siis itse Tampereella aikoinaan syntynyt, mutta jo pikkulapsena Lahteen muuttanut ja siellä lahtelaisen identiteettini saanut - pienenä tykkäsin Ilveksestä, mutta Pelicansin pelejä mentyäni katsomaan pelikaanisoiduin, joskin sympatiani tamperelaisjoukkueita kohtaan säilytin (lajissa kuin lajissa).
Asuin kymmenen vuotta Helsingissä opinnoista ja töistä johtuen, kunnes koronan aikoihin Tampere alkoi kutittelemaan mukavasti. Elämänkäänteiden (harkittujen sellaisten) myötä muutto Tampereelle lopulta koitti vuonna 2022, enkä ole jäänyt katumaan. Jos Helsingissä minua häiritsi hyvin usein se, ettei kaupunki tuntunut kodilta (oli syynä sitten tungos ahtailla kaduilla, luonnon kaukaisuus keskustasta katsottaessa tai meri verrattuna järveen), Tampereella vastaavaa tunnetta ei ole - Tampere on koti.
Kyse ei ole pelkästään kaupungin kokemista uudistuksista, joissa Helsinki on toistuvasti junnannut, vaikkakin rantatunneli, ratikka ja hienot tapahtumapuitteet ovatkin ehdottomasti rikastaneet omaa elämääni täällä. Kyse on luonnonläheisyydestä, käytännöllisyydestä ja sopivasta määrästä ihmisiä suhteessa kaupungin ja sen katujen kokoon. Vaikkakin tämä uusi tamperelaistumiseni väistämättä johtaa tamperelaisuuden perimmäisimpään olemukseen, eli kehyskuntaan muuttamiseen perheen kanssa, Tampere saa kaikki kiitokseni työstä, jota kaupungin eteen on tehty.
Loppuun voinen lisätä, että Tampereen tulee tavoitella kasvua, mutta ei laisinkaan muovisin, väkinäisin keinoin, vaan säilyttäen identiteettiään käytännöllisenä kaupunkina, joskin tornitalojen sävyttämänä sellaisena. Turismin kasvu on toivottavaa, mutta ei ilman rajoja - Laukontorilla kesällä kävellessäni oli hienoa nähdä, kuinka paljon porukkaa siellä oli ilman turisteja, jotka aikoinaan tukkivat Helsingin Kauppatorin konsanaan.
Kiitos, Tampere, näistä kahdesta vuodesta ja jo etukäteen tulevista vuosista, joista saan täällä nauttia.