Syrjäytyminen – syyt ja sen ehkäisy

[Sanainen arkku]

Aika moni tekniikka on tullut kansan tavoitettavaksi varakkaampien ostaessa sitä ensin kalliilla ja keskeneräisenä. Se on yksi tapa, millä rikkaammat ihmiset kustantavat ainakin keskiluokan elämää.

Mutta pelkästään tai edes etupäässä rahasta puhuminen syrjäytymistä käsiteltäessä tekee keskustelusta luokkataistelun joka nopeasti unohtaa sen, etteivät kaikki köyhät ole syrjäytyneitä eikä kaikkien taloudellisesti turvallista elämää elävien tilanne ole sellainen että se tukisi osallisuutta (esimerkiksi eläkeläisiä).

Taloudellisten resurssien jakamista sääntelevä politiikka on ensisijaisesti vastaus ihan toisiin kysymyksiin. Syrjäytymistä ehkäistään enemmän politiikan ulkopuolella kuin politiikassa. Syrjäytymiskehitys on yksilön tasolla niin nopeaa, ettei siihen oikein viranomaisttoimijoiden etäisyydeltä riittävän nopeasti pääse avuksi. Siksi se ensisijainen (moraalinen) vastuu on meillä. Kavereilla, sukulaisilla ja naapureilla. Lähimmäisillä.

 

[UnenNukkuja]

1. Yksi keskeisimpiä mutta ehkä vähemmän tunnistettuja selittäjiä on mielestäni ihan viaton yhteiskunnan muuttuminen yksinäisten yhteiskunnaksi. Teknologisen kehityksen ansiosta (tuotantotehokkuus, tietotekniikka) emme enää tarvitse tarpeidemme tyydyttämiseen jatkuvia henkilökohtaisia kohtaamisia ja niihin pohjaavaa yhteistyötä. Suorittava työ tehdään yksin, ja kaikille ei riitä sitäkään, kun se tehdään ulkomailla ja/tai koneiden toimesta.

Eräässä järjestössä teen vapaaehtoistyötä ja tätä mietin usein.

Kun ihminen joutuu uuteen asemaan elämässään (saa esim. sairausdiagnoosin), pelastautuu hän nykyään liian helposti netin avulla. Tai luulee pelastautuvansa. Ennen oli netissä Suomi24, nyt on Facebook. Sinne perustetaan ryhmää jos toista jokaista varten. Uppoudutaan kotisohvalle ja ollaan yhteydessä muihin saman aseman ihmisiin. No, osataanko sitten enää tavata kasvotusten?

Järjestössä huomaa tämän käytännössä. Toisiaan kahvikuppien äärellä tapaavat ihmiset ovat niitä, jotka ovat samassa paikassa treffanneet jo vuosikausia. Nämä eivät sosiaalisesta mediasta tiedä yhtään mitään. Nämä jäsenet pysyvät toistensa seurassa ja karkoittavat uudet. Ai miksi karkoittavat? Uusi kokemattomampi kun pöllähtää paikalle, on vaikea esittäytyä ihmisille, joilla on sisäpiirijuttunsa.

Tiedän monilla järjestöillä (sairaudet, partio ymsymsyms.) olevan haastetta, kun aktiivit ovat niitä "vanhoja jarruja", eikä uusia ideoita kuulu. Samaan aikaan sohvalla istuu ihmisiä ja kyselee somessa muiden kokemuksia asioista. Jotenkin hullua, että näissä kyselijöissä on paljon lasten vanhempia. Eivät koita potkia lapsiaan ulos, vaan avautuvat tilanteista muiden vanhempien kanssa.

Tarkoitukseni ei ole yleistää tietenkään, tämä mietintäni koskee paljolti vertaistuen saamista/antamista.

 

[sporttipappa]

Oletan, että mitä varhaisemmassa lapsuudessa koettu negatiivinen minäkuva on, sitä herkemmin hyväksyy osansa "jakojen ulkopuolella" myös aikuisena. Lannistuu herkemmin.

Itse pidän häpeää kaikkein lamauttavimpana voimana. Jos se on henkilön omakuvassa dominoiva tunne, esimerkiksi avun pyytäminen muuttuu paljon vaikeammaksi. Torjutuksi tulemisen pelko pistää pysyttelemään niissä ympyröissä joissa tämän uhka on mahdollisimman pieni.

Tällaisilta pohjilta hypoteesejani rakentelen ehkä varsinkin siksi, että oma työni on varhaiskasvatuksessa. Uskon, että minun mahdollisuuteni vaikuttaa asiakkaan koko elämän suuntaan on kohtalaisen merkittävä. Varsinkin negatiivisesti...

Ihminen joka menisi minun käsieni läpi minäkuvalla, johon kuuluu sellaiset määreet kuin "minusta on harmia muille" ja/tai "minä en kelpaa kaveriksi" ja/tai "minun asiani ei ole tärkeä" olisi huomattavasti suuremmassa syrjäytymisvaarassa läpi elämän kuin terveemmällä minäkäsityksellä varustettu ikätoverinsa. Lisäksi oletan, että juuri pikkulapsi-iän (tai mitä varhaisemmin, sitä voimakkaammin) aikana koettuihin tunnekokemuksiin palaa helpommin kuin myöhemmin koettuihin erilaisiin. Ne ovat tietyllä tavalla perustavanlaatuisempia. Siksi esimerkiksi vanhempien ero pikkulapsi-iässä on raju: lapsen minäkeskeisessä maailmankuvassa hän itse on siihen asiaan syyllinen. Syntyy häpeää, jota aika voi hälventää mutta ei koskaan lopullisesti poistaa.

Tähän tyyliin mietin ja olettelen.

@Sanainen arkku palaan pitkän tauon jälkeen asiaan, haluan kertoa että arvostan kirjoitustasi. Olen samoilla linjoilla ajatustesi kanssa. Me jotka teemme tavalla tai toisella tätä konkreettista ihmisten kanssa tapahtuvaa työtä "ruohonjuuritasolla" jäämme valitettavasti välillä liian usein kiinni siihen omaan ympäristöömme. Tarkoitan tällä tässä syrjäytymisen yhteydessä sitä, että pidämme ratkaisevina tekijöinä näitä yksittäisten ihmiskohtaloiden tarinoita. Ja pohdimme miten voimme niihin itse käytännössä vaikuttaa. Todellisuudessa syrjäytymiseen vaikutetaan parhaiten poliittisen tason ratkaisuilla, näitä keinoja on moni kirjoittaja ansiokkaasti tässä ketjussa pohtinutkin.

 

[Sanainen arkku]

@Sanainen arkku palaan pitkän tauon jälkeen asiaan, haluan kertoa että arvostan kirjoitustasi. Olen samoilla linjoilla ajatustesi kanssa. Me jotka teemme tavalla tai toisella tätä konkreettista ihmisten kanssa tapahtuvaa työtä "ruohonjuuritasolla" jäämme valitettavasti välillä liian usein kiinni siihen omaan ympäristöömme. Tarkoitan tällä tässä syrjäytymisen yhteydessä sitä, että pidämme ratkaisevina tekijöinä näitä yksittäisten ihmiskohtaloiden tarinoita. Ja pohdimme miten voimme niihin itse käytännössä vaikuttaa. Todellisuudessa syrjäytymiseen vaikutetaan parhaiten poliittisen tason ratkaisuilla, näitä keinoja on moni kirjoittaja ansiokkaasti tässä ketjussa pohtinutkin.

Politiikka ei pelasta yhtään yksilöä. Se täytyy tapahtua jotenkin muuten ja ihmisten toimesta. Oikeasti en tiedä, voisinko miljoonalla eurolla merkittävästi ehkäistä eräiden asiakasperheiden asemaa yhteiskunnassa. No ehkä sillä saisi henkistä valmennusta jokaiselle perheenjäsenelle jo niin, että tuntuu. Mutta loppujen lopuksi edessä on se hetki, että ihmisen täytyy pystyä itse "kävelemään kadulla kuin kuka tahansa meistä". Iso osuus "pelastautumisesta" täytyy tehdä itse.

Politiikasta puheen ollen nostan esiin yhden poliittisen päätöksen. Suomi allekirjoitti joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla YK:n lastenoikeuksien päivityksen. Tottakai. No, mitä se vaikutti Suomeen? Sen, ettei 17 vuotiaita vapaaehtoisia enää päästetty armeijaan. Lapsisotilaita, näet. Poistettiinpahan taas yksi este syrjäytymisen tieltä. Vuosi aikaa enemmän tyhjän päällä kuluttaa kaljaa ja pornoa.
Mutta tärkeintä on tietysti, ettei ole lapsisotilaita.

 

[mjr]

Politiikka ei pelasta yhtään yksilöä.

Tietysti pelastaa - ja on pelastamatta. Yksilöt eivät ole mitään atomistisia kaikesta erillään olevia valmiiksi annettuja ja itsensä kokonaan selittäviä lähtökohtia. Yhteiskunnassa voi olla positiivisia rakenteita, jotka tukevat yksilöitä tai negatiivisia rakenteita jotka muodostavat yksilöille merkittäviä esteitä. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka se miten mielenterveyspotilaita tai vammaisia yhteiskunnassa tuetaan tai ollaan tukematta. Meillä on ollut hyvin primitiivisiä yhteiskuntia, jossa esim. ratkaisu lapsen autismiin on se, että hänet köytetään kiinni ja piestään katatoniseksi ("rauhalliseksi"). En liioittele. Ole siinä sitten oman elämäsi sankari vaikean vamman kanssa.

 

[Sanainen arkku]

Tietysti pelastaa - ja on pelastamatta. Yksilöt eivät ole mitään atomistisia kaikesta erillään olevia valmiiksi annettuja ja itsensä kokonaan selittäviä lähtökohtia. Yhteiskunnassa voi olla positiivisia rakenteita, jotka tukevat yksilöitä tai negatiivisia rakenteita jotka muodostavat yksilöille merkittäviä esteitä. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka se miten mielenterveyspotilaita tai vammaisia yhteiskunnassa tuetaan tai ollaan tukematta. Meillä on ollut hyvin primitiivisiä yhteiskuntia, jossa esim. ratkaisu lapsen autismiin on se, että hänet köytetään kiinni ja piestään katatoniseksi ("rauhalliseksi"). En liioittele. Ole siinä sitten oman elämäsi sankari vaikean vamman kanssa.

Totta. Tarkoitukseni oli sanoa, että politiikka yksin ei pelasta ketään. Viime kädessä homman hoitavat ihmiset paikallusesti politiikan avulla tai siitä huolimatta.

 

[mjr]

Totta. Tarkoitukseni oli sanoa, että politiikka yksin ei pelasta ketään. Viime kädessä homman hoitavat ihmiset paikallusesti politiikan avulla tai siitä huolimatta.

No, noin voi sanoa kaikesta inhimillisestä toiminnasta jolloin näkökulman informaatioarvo ei välttämättä ole olennainen. Mutta toki tarvitaan ne varsinaiset ihmiset suorittamaan asiat toivottavasti mahdollisimman hyvillä arvoilla ja resursseilla varustettuina.

 

[Sanainen arkku]

No, noin voi sanoa kaikesta inhimillisestä toiminnasta jolloin näkökulman informaatioarvo ei välttämättä ole olennainen. Mutta toki tarvitaan ne varsinaiset ihmiset suorittamaan asiat toivottavasti mahdollisimman hyvillä arvoilla ja resursseilla varustettuina.

Ei syrjäytynyt voi valita kahdesta perusvaihtoehdosta: voi valittaa resursseista tai voi tehdä minkä pystyy. @peterra kertoi tarinansa aiemmin ketjussa. Mitä politiikka teki hänen hyväkseen? Ratkaisevan tuuppauksen teki kaveri ja Hakametsän yhteisö.

Kysymyshän on täysin siitä, kumpaa painottaa. Minä painotan yksilön vastuuta yhteiskunnan sijaan. Moraalista vastuuta.

 

[mjr]

Kysymyshän on täysin siitä, kumpaa painottaa. Minä painotan yksilön vastuuta yhteiskunnan sijaan. Moraalista vastuuta.

No, näen yksilön autonomisuuden tilan aika kapeana. Nythän me olemme kaikki hyviä, hyvin ajattelevia keskiluokkaisia ihmisiä, mutta jos vaikka merikuljetukset Itämerellä tyrehtyisivät ja Suomeen tulisi nälänhätä niin useimmat meistä muuttuisivat viidakon pedoiksi. Kysymys on ensisijaisesti olosuhteista. Yksilö ottaa vastuuta, jos pystyy, jos yhteiskunnalliset olosuhteet sen sallivat, jos on harjoitettu tarpeeksi hyvää politiikkaa ja omaksuttu tarpeeksi hyviä arvoja.

 

[peterra]

Mitä politiikka teki hänen hyväkseen? Ratkaisevan tuuppauksen teki kaveri ja Hakametsän yhteisö.

En tiedä, olisiko politiikka voinut auttaa minua. Minulla oli tuuria, että niitä ystäviä oli, jotka tuuppivat silloin eteenpäin. Kaikilla ei valitettavasti vastaavaa tuuria ole. Syrjäytynyt tarvitsee muita ihmisiä vähintään peiliksi itselleen ja pientä tuuppausta oikeaan suuntaan. Se, kuka tuuppaa ja millä tavalla on taas kohtalaisen henkilökohtaista. Periaatteessa yhteiskunnan suurin ongelma on se, että löydetäänkö syrjäytynyttä ollenkaan ja jos hänet löydetään niin osataanko auttaa. Minua ei kyllä mikään instanssi löytänyt, mutta onneksi tosiaan oli tuuria matkassa. Lopulta edelleen koen, että itse sieltä notkosta nousin. Tarinoita on tuhansia ja ei varmasti kahta täysin samanlaista tarinaa ole. Itsekin olen elämässäni törmännyt jälkikäteen (vielä nykyäänkin) syrjäytymisvaarassa oleviin ihmisiin ja haistan sen ehkä vähän liiankin hyvin omien kokemuksieni kautta. Tilanteen ymmärrän, mutta aina ei oma tietotaito riitä auttamaan, koska periaatteessa kaikki apu valuu hukkaan, jos ihminen / yksilö ei ole ensin itse valmis auttamaan itseään.

 

[Avuton tunari]

Löytyipä mielenkiintoinen keskustelu, jossa näkyy olevan todella ansiokkaita komnentteja asiasta. Voisin kertoa oman "tarinani" aiheesta joskus. Sen verran totean, että syrjäytynyt todella tarvitsee ulkopuolista apua selvitäkseen ja jokainen voi tehdä oman osuutensa auttamalla muita ja muistamalla hyvät käytöstavat.