Itse olen jotakin syrjäytymisestä kokenut vuosien varrella ja jotain siitä kaiketi voisin omalta kohdaltani sanoa. Jälkeenpäin on toki kohtalaisen vaikeaa sanoa, miten syrjäytyminen oikeasti alkaa tai loppuu, koska asioiden tapahtumajärjestys ei yleensä pysy kasassa omassa päässä. Itse ainakin olen jälkikäteen omalle syrjäytymisajalleni löytänyt syitä enemmän lapsuudesta ja varhaisaikaisuudesta. Oikeastaan kaikista parhaiten muistan edelleen sen ajan elämästäni, kun asiat lähtivät vyörymään väärään suuntaan.
Jos kerrankin yrittäisi olla kirjoituksessaan jämäkkä ja kertoa asiat lyhyesti, mutta en lupaa. Sen verran voin kertoa nuoruudestani ja kouluvuosistani, että jälkeenpäin olen pistänyt monta ongelmaa huonon itsetunnon kehityksen piikkiin. Itsetuntoni ei kehittynyt ollenkaan normaalilla tavalla ja se, miksi niin ei käynyt, siihen en osaa vieläkään vastata. Itsetunto oli aina alaluokilta asti koulussa todella huono, joka johtui pitkälti ulkoisista seikoista. Olin aikamoisen pyöreähkö lapsi, joten luonnollisesti se oli myös monelle syy puuttua ulkonäköön jo silloin. Kotona muistelisin, että erittäin vahva ja lämmin suhde äitiin, mutta samalla erittäin vaikea suhde omaan isään ja isovanhempiin, vaikuttivat negatiivisesti itsetuntoni kehitykseen. Sain yksipuolista palautetta lapsena ja meillä oli aika paljon tiukkoja sääntöjä perheessä, mutta sääntöjen ylläpitäjä, isä, ei oikein osannut lapselle sääntöjen rajoja kertoa. Sitten, kun tiukkoja sääntöjä rikottiin niin sai aina isältä ja isovanhemmilta paljon negatiivista palautetta, johon herkkä lapsi reagoi yleensä sulkeutumalla. Kukaan heistä ei osannut sulattaa sellaista epämiellyttävyyden olotilaa, joka lapsen valtasi. Ei isä, eivät isovanhemmat. Silloin jäi pysyvästi sellainen tunne päälle, että ei voi tai ei saa olla sellainen kuin on ja siinä on aina jotain väärää, jos tekee niin kuin haluaa tehdä.
Tämä heijastui koulun alussa oppimisvaikeuksiksi ja se lihavuus aiheutti sen, että ympäristö ainoastaan vahvisti sitä viestiä. Ymmärsin jotenkin jo lapsena olevani surkea ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli sitä todistelua, ennen kaikkea itselleni, että en minä ole oikeasti surkea. Koulussa selvisin jotenkin aina sillee, että oli jatkuvasti vaihtuvat ystävät ja ystäväpiirit, mutta kaikissa hetkissä pystyin sillä tavalla pysymään hieman taustalla. Koulussa opin katoamaan osaksi seinää, olemaan tekemättä itsestäni numeroa. Itsetuntoni heikkoon kehitykseen vaikuttivat kaikki nämä koti- ja kouluolot yhteensä - ei se ollut yhden asian summa. Kuitenkin huono itsetunto teki sosiaalisesti olemisesta vaikeaa. Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja sain sitä oikeastaan ainoastaan äidiltä ja isoveljeltäni, mutta keltään muulta en sitä koskaan muualla saanut. Kehittymätön itsetunto oireili aina lukioon asti, mutta lukiossa sentään alkoi olla ystäviä, jotka kestivät aikaa. Jälkeenpäin katson, että se lukiosta löytynyt "ihmiskilpi" ympärille, joista muodostui koko aikuisiäksi tärkeitä ystäviä, oli se ensimmäinen asia, joka teki itsetunnolle hyvää. Silloin oli ekaa kertaa elämässä sellaisia ystäviä, joille sai olla, mitä on. Ei tarttenut näytellä olevansa muuta.
Lukion lopussa väsyinkin ihmiskontakteihin melkoisesti ja juuri, kun se oma ystäväpiiri oli muodostunut oikeanlaiseksi, jouduin lähtemään armeijaan. Armeijassa luonnollisesti oli aivan sama laulu kuin aina ennenkin: se kehittymätön tsetunto ei sovi siihen ympäristöön. Hammasta purren pärjäsin intin lävitse, mutta se kaikki sosiaalinen, mitä monet armeijalta saivat, jäi saavuttamatta. Armeijassa sekin vähäinen itsetunto, joka oli kerääntynyt hyvin sujuneesta lukiosta meni aivan palasiksi, koska enhän minä päässyt lainkaan oikeuksiini "epäsosiaalisena" ihmisenä tuollaisessa ympäristössä. Yritin ja yritin, mutta en vaan pystynyt rikkomaan jäätä. Jäin tuntemattomaksi monelle, sielläkin, ehkä eniten itselleni.
Kun pääsin armeijasta pois kaikki nuo nuoruusiän kokemukset alkoivat viimein "suodattua" lävitse. Alkoi viimein tietoisesti ymmärtämään, että se itsetunto on oikeasti tosi huonossa kunnossa, mutta ei sille silloin mitään osannut tehdä. Ajattelin vaan nopeasti jatkaa yliopistoon lukemaan jotain ja jotain lukemaan todellakin päädyin. Jälleen kerran, tuhatta ja sataa eteenpäin putkessa, mutta kaikki ongelmat olivat edelleen tallella. Jonkin verran tuossa elämänvaiheessa auttoi opiskelun ohelle löytynyt työpaikka, mutta sellainen päämäärätiedottomuus oli se valloillaan oleva tunne. Ei ollut halua mennä mihinkään eikä palata mihinkään. En ollut kotonani missään, kaikkialla vieras. Jo armeijassa olin ymmärtänyt, että minulla oli ongelmia, jotka vaatisivat käsittelyä, mutta en vain osannut hakea apua. Onneksi oli ystäviä, he pitivät päätä edes sen verran pinnalla kuin pystyivät.
Lopullinen "syrjäytyminen" ja romahdus tapahtui sitten toisena yliopistovuotena. Olin päättänyt jäädä pois töistä, koska halusin oikeasti opiskella, mutta en ollut 1,5 vuoden aikana yliopistolla onnistunut hommaamaan mitään sosiaalista kosketuspintaa opinahjoon. Olin todella yksin. Yhtäkkiä huomasin, että jäätyäni pois töistä en enää pystynyt menemään yliopistolle. Vaikka halusin, en vaan pystynyt liikuttamaan itseäni kämpältäni yliopistolle, vaikka ne vierekkäin olivat. Oli liian kovaa kohdata opettajat, opiskelijatoverit ...katsoa heitä silmiin ja selittää, miksi en pystynyt opiskelemaan. En osannut hakea apua, joten romahdin vain kämppäni puoleksi vuodeksi. Ehkä elämäni huonoin puoli vuotta: päivät menivät nukkuen, internetissä ihmisten kanssa jutellen, mutta ei oikein kukaan osannut auttaa. Tuntui, että ketään ei oikein missään valtion instanssissa, KELAssa tai sossussa, kiinnostanut se, mihin minä olin matkalla. Kaikki vain antoivat minun olla, vaikka jokainen varmaan ongelmat näki. Jossain vaiheessa sitten ymmärsin ihan itse, että minun täytyisi tehdä jotain, jotta pääsisin itse takaisin yhteiskuntaan ja sen osaksi.
Tuolloin aloin seuraamaan aktiivisesti jääkiekkoa ja voin sanoa ehkä nimellisesti, että olen todennäköisesti maailman ainoa ihminen, jonka jääkiekon seuraaminen hallissa on pelastanut syrjäytymiseltä. En ollut koskaan ennen ollut mitenkään kiinnostunut jääkiekosta, mutta eräs ystäväni suositteli minulle tilani nähtyä jääkiekon seuraamista. Aloitin käymällä silloin tällöin hallissa; siellä sain rentoutua. Oli hienoa vain katsella peliä ja puhua puolituntemattomien kanssa pelistä, meillähän oli jotain yhteistä: siis se peli. Jääkiekossa ymmärsin jotain, mitä en ollut ikinä ymmärtänyt missään muualla. Elämä on tiimipeli, jossa tarvitaan montaa palasta. Yksin ei vaan pärjää vaan kaikkien täytyy antaa kaikkensa joukkueen puolesta. Se oli jotenkin hienoa - siis naiivia - mutta itse ymmärsin sen silloin näin. Tuolta alkoi paranemiseni. Uskalsin tuolloin tehdä sen päätöksen, että minä palaan osaksi yhteiskuntaa ja lopetan itsesäälissä makaamisen kotona ja lopetan ulkopuolisten asioiden syyttelyn omasta tilanteestani: itsehän olin itseni omaan tilanteeseeni päästänyt. Paraneminen oli hidasta ja ensimmäinen steppi oli oikeasti hankkia työpaikka: se ei ollut helppoa niillä sosiaalisilla taidoilla, jotka minulla oli. Kuitenkin olin onnistunut kesätöissä tekemään edes hyvän tekijän vaikutelman yhteen entisistä pomoistani ja hän ymmärsi tilanteeni ja antoi minulle mahdollisuuden.
Työyhteisössä hitaasti, mutta varmasti itsetunto alkoi viimein parantua. Oli hienoa tienata rahansa itse ja pärjätä omilla tuloillaan. Kun olin oppinut työssäni pari vuotta, mitä onnistuminen työelämässä vaatii, ymmärsin myös viimein, mitä minulla ei koskaan yliopistolla ollut ollut. Minulla ei ollut yliopistolla sosiaalista verkostoa, johon minä voisin tarttua kiinni. Ei ollut ketään tai mitään, mistä peterra saisi kiinni siellä. Päätin pari vuotta töitä tehneenä, että nyt voisi olla aika uskaltaa ja palata ja tehdä asiat toisella tavalla. Ja toisella tavalla minä yliopistolle myös palasin; tällä kertaa täynnä itsetuntoa, uskallusta olla oma itseni ja etsiä oikeasti sosiaalista porukkaa, jonka kanssa opiskelu olisi kivaa. Yliopistolta alkoi löytyä viimein ystäviä ja viimein aloin ymmärtää, mitä minulta oli aina puuttunut. Silloin jätin mielestäni pysyvästi hyvästit syrjäytymiselle, mutta en voi olla omien kokemuksieni perusteella sanomatta, että tärkeintä on:
1) sosiaalinen harrastus, joka pakottaa arjessa sosiaaliseen kanssakäymiseen
2) työ - työ antaa merkitystä elämälle, tavoitteita ja päämääriä. Työ on ihmiselle todella tärkeää.
3) ystävät - sosiaaliset verkot. Minne ikinä menet, älä ikinä kuvittele pärjääväsi yksin. Kukaan ei pärjää pitkäaikaisesti yksin vaan kaikki tarvitsevat yhteisönsä tukea.
JOO se siitä lyhyestä tekstistä sit. Kiitos ja anteeksi sille, joka jaksoi lukea. :)