Areenasta katsottavana Jari Tervon 8-osainen sarja suomettumisen aikakaudesta:
Kylmän sodan Suomi
Tästä aloiteltiin keskustelua jo Politiikka-Suomi-sarjaansa käsittelevässä ketjussa, mutta niin tv-sarja kuin koko suomettuminen ansaitsee mielestäni oman ketjunsa. Katsoin sarjan kahdessa illassa. Hyvin ja vetävästi tehty sarja, jota oli helppo ja mukava katsoa. Asiallinen ja uskoakseni myös varsin asiantunteva, mutta ei missään nimessä silti raskasta katsottavaa.
Päällimmäisenä ajatuksena kuitenkin minulle jäi mieleen se, että kärjistettiinkö tässä liikaakin? Oliko ilmiö niin dramaattinen kuin kuva mikä tässä maalattiin? Itse olen viettänyt lapsuuteni 80-luvulla, joten kysymykseni on vilpitön, ja olisi kiva kuulla näkemyksiä myös heiltä jotka muistavat itse esim. 70-luvun asenneilmapiirin. Toisaalta taas: tässäkin sarjassa useimmat haastatellut asiantuntijat olivat 1980-90-luvulla syntyneitä, jotka totesivat että aikalaisten omiin muistoihin ja kommentteihin ei voi suhtautua puolueettomasti.
Suomettuminen on tietty ihan kiistaton tosiasia. Lähinnä kyse on varmaankin sen laajuudesta, suosiosta, toiminnan tietoisuudesta ja reaalipolitiikan vaihtoehdoista. Jos ja kun sarjassa haluttiin luoda puolueeton kokonaiskuva aikakaudesta, niin esimerkiksi maininta siitä, kuinka suomalaispäättäjät vain näyttelivät itäystävällisyyttään jäi vain pelkän sivulauseeksi. Ei myöskään tuotu oikeastaan millään lailla esille sitä, että mitä todellisia vaihtoehtoja Suomella ja suomalaisilla oli?
Neuvostoliitto oli ainoa suomalaisten turvallisuutta vaarantava taho, ja samalla myöskin ainoa, joka Suomen turvallisuutta jollain kierolla tavalla pystyi takaamaan. Idänkaupan valtavaa merkitystä sarjassa kyllä käsiteltiin mielestäni hyvin, mutta ehkä sen merkitystä Suomen ja suomalaisten toimintaan olisi voinut vielä terävöittää.
Tervon fiksaatiot Kekkoseen ovat tulleet selväksi jo aiemmin, eikä Urkin iso rooli tässä sarjassa nyt mitenkään erikoista muutenkaan ole. Yksi aspekti suomettumisesta ja itään päin kumartamisessa kuitenkin ohitettiin: Kekkonenhan oli vallanhimoinen ihminen ja halusi säilyttää oman asemansa kansakunnan johtajana. Se oli käsittääkseni myös yksi motivaatio siihen, miten ja miksi N-Liittoa käsiteltiin Suomessa. Pienemmässä mittakaavassa samaa tekivät monet muutkin poliitikot, virkamiehet ja vaikuttajat.
Monia kiinnosti, että uskaltaako Yle nyt viimein kritisoida entistä suomettunutta Yleä tässä sarjassa? Kyllä uskalsi. Sarjan mukaan Yle kulki Moskovan valitsemilla poluilla, kun taas Helsingin Sanomat oli (ainakin ajoittain) totuuden torvi ja länsimainen sananvapauden airut. Tavallaan kärjistys, mutta itse luulen, että Ylestä olisi saanut hyvin paljon raflaavampaakin materiaalia irti.
Tämä oli nimittäin vähän kökösti toteutettu osio: Ylen hallintoneuvostosta tai sen poliittisesta ohjaamisesta ei kovin paljoa puhuttu. Sen sijaan haastateltiin käytännössä vain yhtä Ylen rivityöntekijää - olkoonkin sitten pitkäaikaista sellaista - hänen henkilökohtaisia havaintoja ja aika irrallisiksi jääneitä satunnaisia anekdootteja.
Haastatelluissa ei nyt ollut sentään ihan mitään
paulavesala-tasoa, mutta vähän vaisuksi jäi kuitenkin. Kari Heiskasesta tykkään: puhui ihan fiksuja, osaa esittää asiansa ja omasi jotain omakohtaisia kokemuksiakin, mutta en nyt tiedä mikä hänen arvonsa tällaisessa dokumentissa on? Mato Valtonen ehkä jopa perustellumpi.
Aikakauden poliitikkoja ei oltu joko haluttu tai saatu mukaan sarjaan. Entinen opetus- ja ulkoministeri Pär Stenbäck ja Ben Zyskowicz, siinäkö ne nyt sitten oli? Stenbäckin kommentit jäi aika vähäisiksi ja Zyskowicz oli Zyskowicz (oli ollut suomettumisesta varmasti harmissaan, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan oikein tehnyt mitään asian suhteen aikoinaan, tällä samalla reseptillähän on tainnut itsensä onnistua muutenkin pitämään itsensä Eduskunnan vakiokalustona).
Tavallisten suomalaisten ajatukset ja ilmapiiri suomettumisen ja neuvostosuhteiden osalta jäi minulle edelleen arvoitukseksi. Sarjassa oli sen osalta vähän ristiriitaisia ja epäselviä kommentteja (toisaalta kukaan ei oikein osannut sanoa mitään siitä, mitä suurin osa suomalaisista ajatteli, mutta sitten taas maalattiin todellisia uhkakuvia vasemmistonuorista ja varsinkin taistolaisista). Pitää varmaan itse haastatella omia sukulaisia, että saa muodostettua jonkinlaista käsitystä.
Itse tosiaan olen kasvanut ja viettänyt lapsuuteni vasta, kun pahin suomettumisen aikakausi oli jo päättymässä. Omakohtaisia kokemuksia neukkuihannoinnista 80-luvulla minulla ei ole. Kasvoin hyvin epäpoliittisessa perheessä, missä ei tällaisista asioista mitenkään aktiivisesti puhuttu. Isä kertoi jotain työmatkoistaan Leningradiin ja toi sieltä jotain tuliaisiakin, mutta ei ainakaan esittänyt naapurimaata mitenkään kovin hyvässä valossa. Meillä luettiin Valittuja Paloja, Aku Ankkaa ja Suosikkia sekä katseltiin englantilaisia ja amerikkalaisia tv-ohjelmia. Naapurissa oli Wartburgeja ja jonkun kaverin isällä Lada, mutta eihän Kouvola nyt muutenkaan kovin punainen ollut. Ehkä elin siis jonkinlaisessa kuplassa ja muilla on erilaisia muistoja vielä 80-luvultakin?
Lapsenakin aisti kuitenkin sen, että jotain uhkaavaa maailmassa on koko ajan, ja ehkä vanhempien kanssa jopa puhuttiinkin suurvaltojen pullistelusta. Ainakin Tsernobylin onnettomuudesta puhuttiin meillä ihan rehellisesti ja ihmeteltiin ja arvosteltiin neuvostoliittolaisten toimintaa. Jäätävän Poltteen kiellon ja napinan joistain tietokonepeleistä muistan myös, mutta niistä on jäänyt itselleni kuva ennemminkin kaikki-kiva-on-kiellettävä-sääntöbyrokratia-holhous-Suomesta kuin suomettuneesta Suomesta. Elokuvatarkistamon mielivalta oli aika valtava ihan ilman ulkovaltojen painostustakin...
Kouluaikoja jos muistelee, niin näin jälkikäteen ajateltuna pitäisi tuolloista opetusta ennen kaikkea varovaisena. En usko, että meillä oli ainakaan mitään poliittista ohjausta näkyvissä opetussunnitelmassa tai oppikirjoissa, vaan ennemminkin pelattiin jopa turhankin varman päälle. Yläasteellakin taidettiin vielä sivuuttaa niin Stalinin hirmutyöt kuin Vietnamin sotakin aika lailla sivulauseissa.
Ehkä osa siitä, mitä kutsutaan suomettumiseksi, on jonkinlaista suomalaisuuden perusluonnetta? Ollaan hiljaa, ettei nyt ainakaan suututettaisi ketään. Tai että ei nyt ainakaan tehdä mitään muutoksia, koska sitten asiat voisi olla huonommin. Tai edelleenkin hyvin tuttu ilmiö: mitäköhän ne muualla oikein meistä ajattelee?
