Kyllähän tässä melkoista tunteiden vuoristorataa on eletty vuoden päivät. Venäjän hyökkäyksen alettua muistan jopa lamaantuneeni, sota näin lähellä ja naapurin aloittamana. Joutuuko tässä vielä rintamalle, ei saatana. Kirosin kaikki poliitikot, nykyiset ja entiset, jotka piilottelevat Nato-option takana. Jos nyt ei ole aika lunastaa tätä surullisen kuuluisaa optiota, niin milloin sitten?
Sitten rupesi tapahtumaan. Ei tietysti mitään mistä olisi pidetty isoa ääntä, mutta hiljalleen palaset loksahtivat paikalleen. Niinistö ramppasi ympäri maailmaa, Marin kiersi Eurooppaa, kaikessa tekemisessä oli selkeä päämäärä. Miten Niinistö sen muotoili, kiiruhtaen, mutta huolella.
Sittenhän se jäsenhakemus oli jo julkinen salaisuus, ja kun asian kanssa tultiin ulos, oli fiilis korkealla. Tietysti mietitytti, mitä perseestä revitty naapurimme keksii, mutta jälleen kiitos Ukrainan, mitään suunsoittoa kummempaa emme nähneet.
Sitten aloitti Turkki lypsynsä, kylmää vettä kaadettiin meidän niskaan. Tässä vaiheessa mieli oli kuitenkin yllättävän rauhallinen, enkä itse asiassa menettänyt hermojani edes Unkarin perseilyyn. Unkari pullisteli (ja pullistelee edelleen) lihaksilla jota sillä ei ole, ja kas kummaa, kun Turkki päätti että Suomi pääsee sisälle, tuli Unkarin lihavalla miehellä kiire ratifioida sopimus.
Huomenna on hieno päivä. Suomi sementoi itsensä virallisesti ja kunnolla länteen, eikä ole enää koskaan yksin.
www.is.fi
