Keskustelua herättävine valitsemisineen/valitsematta jättämisineen Westerlund on todella saattanut kasata Suomelle kaikkien aikojen kaksikymppisten joukkueen. Ikäluokalla on tarjota huippumaalivahteja laajalla rintamalla sekä pari maailmanluokan suurlupauksista koostuvaa kentällistä ja tällä joukkueella pitää lähteä tavoittelemaan ei enempää eikä vähempää kuin maailmanmestaruutta. Hurjalta kuulostaa, mutta totuus on, että moneen vuoteen ei näin kutkuttavin tunnelmin ole kyseisiä kisoja päästy odottelemaan. Kovia ovat toki vastustajatkin.
Vaikka Westerlund korvasikin kohudräftäykset Luttisen, Niinimäen ja Toivosen omilla saunakavereillaan (ansaitkoon Erkka ja Rami samat piikittelyt kuin Ara on pokannut vuosikausia), on joukkueessa yhä viisi ykköskierroksen varausta. Jos noin hyviä pelaajia voidaan jättää pois, on korvaajien tehtävänä ainoastaan olla yksinkertaisesti parempia. Rohkeilla ratkaisuillaan Erkka takasi sen, että valmentajallakin on paljon pelissä.
Kasikolmosten huikeasta tasosta kertoo myös se, että mukaan ei mahtunut kuin neljä vuonna –84 syntynyttä. Edelliseen vuosiin verrattuna määrää on pakko pitää varsin pienenä. Harvinaista lähihistoriassa on myös, ettei mukaan otettu ketään kaksi vuotta ali-ikäistä.
Joukkueen kokoamisessa ilahduttavaa on, että porukka päästiin ainakin valitsemaan täysin terveistä miehistä. Toivottavasti loukkaantumiset eivät aiheuta muutoksia ryhmään jatkossakaan. Ainoastaan Jypin Mikko Mäenpää ei päässyt edes taistelemaan kisapaikasta, kun loukkaantuminen iski jo kolmannessa liigaottelussa.
Maalivahdit:
Jo muutaman vuoden ajan on ollut käytännössä selvää, että Kari Lehtonen tulee olemaan kisoissa Suomen itseoikeutettu ykkösmaalivahti ja pelaamaan todennäköisesti yhtä vaille kaikki pelit. Lehtoselta ei oikeastaan voi odottaa mitään muuta kuin kisojen parasta maalivahtipeliä. Valtavat odotukset on tämä superlupaus kasannut itse itselleen esittämällä koko kuluvan vuoden ajan suvereenin varmaa ja kylmäpäistä maalivahtipeliä illasta toiseen.
Juuri Lehtosen itsevaltiaan aseman takia ei kakkosvahdin pohdinta ole tänä vuonna noussut isoksi kysymykseksi. Alkulohkostakaan ei ihan ongelmitta sitä ”helppoa peliä” löydy, joten Tuomas Nissisen pelitoiveet osunevat Suomen toiseen peliin, Suomi-Ruotsi-otteluun. Nissinen alkoi marraskuussa esittää jo väsymisen merkkejä, mutta pelivuoron koittaessa on sitten oltava hereillä. Nissisen valinta kisoihin on mielestäni kuitenkin aivan oikeutettu, onhan hän ollut SM-liigassa ehkäpä alkukauden paras tulokas. Rimpuiluhommia laiskan Ilves-puolustuksen takana on ollut ihan riittämiin ja Nissinen on töistään kelvollisesti selvinnyt. Ehkä alkukauden Ilveksen top-5:ssä.
Hannu Toivonen on puolestaan ollut kakkosmaalivahtikisailijoista viime viikkoina se kuumempi pelaaja eikä varmasti jäänyt kauaksi kisamatkalipuista. Vuoden päästä Toivoselle saattaa olla tyrkyllä samankaltainen suvereeni ykkösvahdin rooli kuin Lehtosella on nyt.
Ikäluokan raudanlujasta tasosta kertoo sekin, että vakuuttavia otteita Bluesin maalilla koko alkukauden esittänyttä Jere Myllyniemeä ei edes nostettu vakaviin spekulaatioihin. Hermeksen Teemu Lassila puolestaan johtaa Mestiksen maalivahtitilastoja. Molemmilla on hyvät mahdollisuudet saada ensi kesänä NHL-varaus, kisajoukkueen ulkopuoleltakin.
Puolustus:
Pelipaikoittain ajateltuna puolustus on Suomen joukkueen heikoin osa-alue, mutta silti sinnekin löytyy runsaasti luotettavia, liigassa vastuuta nauttivia kavereita. Joni Pitkäselle lankeaa joukkueessa alakerran ehdottoman liiderin osa, mutta helpohkoja valintoja olivat myös Jaakola, Immonen, Jääskeläinen ja Timonen. Jaakola on ollut vastuunkantaja ikäkausimaajoukkueissa jo kauan, kun Immonen puolestaan nousi tänä syksynä mukaan miltei puskista. Jääskeläisen ja Timosen viime aikojen kehitys ei ole ollut ihan odotetunlaista, mutta molempien hyökkäyspään potentiaali tiedetään. Toivottavasti Timonenkin saa joulukuun Tuto-komennuksestaan otteisiinsa lisää itseluottamusta.
Pohdituimmat valinnat ovat sitten puolustuksen kasineloset, Janne Jalasvaara ja Mikko Kalteva. Molemmat tiedetään hyviksi kiekollisiksi pelaajiksi ja muutamaa muuta rajatapausta suurempi monipuolisuus taisi kääntää valinnan näihin nimiin. Ymmärtääkseni he ovat myös hyviä joukkuepelaajia, Jalasvaara tainnut olla jopa 18-vuotiaiden maajoukkueen kapteeni.
Kalkkiviivoilla ohitetut nimet ovat lähinnä Hannu Pikkarainen ja Tommi Pelkonen. Näistä ensin mainitun olisin hyvin mielelläni joukkueessa nähnyt. Näin Pikkaraisen jäällä ensi kertaa alkusyksyn Hifk-Jyp- pelissä, jossa hän oli flegmaattisen ifk-ryhmän pirteimpiä pelaajia. Tältä kaverilta odotan jatkossa paljon. Pikkarainen luistelee sulavasti, syöttää hyvin ja hänellä vaikuttaisi olevan mainio pelikäsitys. Taklatakaan hän ei pelkää ja raamit ovat riittävät. Hieman sääli, että putosi.
Pelkosen jääminen seurakaverinsa Jalasvaaran taakse on mielestäni myös pieni yllätys. Yrityksen puutteesta ei valintansa varmasti jäänyt kiinni. Pelkonen sijoittuu hyvin ja on melko monipuolinen, riskitön pelaaja. Laukauksen laadussa on selkeästi vielä parannettavaa.
Ässäpuolustaja Mika Rontin poisjäännin sen sijaan ymmärrän. Hirveän paljon en ole Ronttia päässyt seuraamaan, mutta mielikuvani hänestä kertoo Rontin olevan ikään kuin Ässien ”Jyri Marttinen” (no, ei tietenkään likimainkaan yhtä hyvä;), sitkeä sisupussi ja armoton taistelija. Uskoakseni Rontti hävisi kisan Kaltevalle ja Jalasvaaralle nimenomaan monipuolisuudessa. Se sen sijaan yllätti, että Törnvall meni Rontin ohi varamieslistauksessa.
Hyökkäys:
Kovaa kalustoa. Ruutua, Koivua, Bergenheimia, Jokista, Juntusta, Mikkosta ja Näätästä ei Westerlundin tarvinne juuri kellekään perustella. Tuosta seitsikosta löytynee miehet kahteen ensimmäiseen ketjuun ja juuri noiden pelaajien on tehtävä tulosta päämäärän saavuttamiseksi.
Mutta kolmos- ja nelosketjut sitten. Kohuputoaja on tietenkin Jesse Niinimäki. Jessellä on valtava kykypotentiaali, mutta perustelut putoamiseen on lopulta helppo nähdä suoraan alkukauden pistepörssistä. Syyskuukaudet Jesse pelasi alakanttiin, mutta ainakin sunnuntain tv-pelin perusteella vire alkaa olla taas löytymässä. Kahden hyökkäävän ketjun sentteriosastolla alkoi olla sen verran ruuhkaa, että sinne näytöt eivät millään riittäneet. Kaikesta päätelleen Jessen puolustuspelaamisessa on sitten tuntuvasti kohennettavaa, kun hänelle ei roolia pienemmän peliajan ketjuista enää löydetty. Niinimäki on kuitenkin sen tason huippulahjakkuus, että minulla ei yksinkertaisesti olisi riittänyt rohkeutta jättää häntä ulos kisajoukkueesta.
Lähes yksi yhteen voisi Niinimäen korvaajaksi päätellä nimetyn Valtteri Filppulan. Se tieto kasaa nuoren miehen harteille varmasti kovat paineet. Taitoa Filppulalla tiedetään olevan, mutta onko sitä nyt jo riittämiin? Edessä kun on isot kisat isoissa ympyröissä, nimimiehiä vastassa ja rooli ehkäpä pisteitäkin tekevässä ketjussa. Takana taas ei lainkaan liigakokemusta.
Hyökkääjistä Tomit Sykkö ja Mäki olivat vielä melko helppoja valintoja. Molemmat tiedetään ahkeriksi ja taitaviksi, monipuolisiksi (molemmat pystyvät pelaamaan sekä keskellä että laidassa?) pelaajiksi. Kyseessä taitavat vieläpä olla niin sanotut valmentajan ihannepelaajat, jotka seuraavat annettuja ohjeita pilkuntarkasti.
Juha Fagerstedtistä ja Juho Lehtisalosta olen kuullut paljon hyvää, vaikken kumpaakaan ole vielä tositoimissa nähnyt. Lehtisalo on kehittymässä jo nyt hieman yllättäen vakioliigamieheksi ja liikettä taitaa olla kylliksi. Fagerstedt lienee puolestaan tyylipuhdas nelosketjun raataja, jolle hanttihommia on kovasti luvassa. Toivon mukaan täyttävät paikkansa.
Westerlundin tyylipuhdas jokerikortti on sitten Matti Aho. SM-liigavastuuta ei ole liiemmin tullut ja näytöt kansainvälisissä peleissä ovat toistaiseksi melko ohuita. Kykyjä kaverissa lienee, koska valinta tuli ja taakse jäi muun muassa Arttu Luttinen.
Niinimäen ohella toinen suosikkisenttereistäni, Max Kenig, jäi myös rannalle. Vikkelä, taitava, älykäs ja tehokas pikkumies on osoittanut liigakypsyytensä jo aikapäiviä sitten, mutta niin vain jäivät MM-kisat väliin – odotetusti ja ehkä ihan hyväksyttävästikin. Parhaimmillaan Max olisi niissä hyökkäävissä kentissä, mutta sinne eivät rahkeet nyt millään riittäneet. Ja, niin ikävältä kuin se tuntuukin sanoa, on 170 senttiä jo hurjan pieni pituuslukema karvauskenttiin tuon tason kisoissa. Vaikka tsemppiä olisi kuinka. Kenig putosi pienen kokonsa takia.
Arttu Luttinen pääsi yllättämään viime kesän varaustilaisuudessa, mutta syksyllä on ollut taas hiljaisempaa. Syy siihen, ettei Luttisen nimeä kokoonpanosta löydy, on nähtävissä SM-liigan pistepörssissä.
Jypin Tomi Mustostakin joku joukkueeseen kaipaili. Mustonen on taitava ja monipuolinen pelaaja ja joissain oloissa varmasti kisapaikan arvoinen. Ymmärrän kuitenkin valitsematta jättämisen hyvin, sillä Mustosen peliaika voittavassa Jypin joukkueessa on jäänyt kovin, kovin vähiin.
Mielenkiintoiset mustat hevoset olisivat sitten löytyneet WHL:stä, jossa olisi ollut useampiakin potentiaalisia MM-kisapelaajia. Joni Lindlöf ja Masi Marjamäki kumpainenkin tiedetään kookkaiksi, ahkeriksi ja vähintäänkin keskitaitaviksi kahden suunnan laitahyökkääjiksi ja tehojakin ovat herrat tehneet kauden aikana ihan mukavasti. Olisin toivonut, että ainakin toinen heistä olisi mahdutettu joukkueen kolmos-nelosketjuihin. WHL:n tasoa en tarkasti tiedä enkä kummankaan pelejä ole tällä kaudella nähnyt (toivon todella, että Erkka W. on!!), mutta ainakin pohjoisamerikkalaiset WHL:n seuraajat odottelivat hiukan lähinnä Marjamäen valintaa. Marjamäki lienee tällä hetkellä ikäluokkansa (-85) paras pelaaja ja hän voi olla keväällä taistelemassa jopa ykköskierrokselle sijoittuvasta varausnumerosta. No, kun ei kerran nyt, niin ainakin sitten 18-vuotiaiden kisoihin.
Kyllä näillä pitäisi mestaruudesta taistella.