1960-luvulla kirjoitetussa teoriassa amerikkalaissosiologi
Philip Rieff kuvasi, millainen on ihmisen ideaaliluonne länsimaisen yhteiskunnan eri vaiheissa. Ensin ihanne oli uskonnollinen ihminen, jolle jumala ja kirkko antoi lohtua, toivoa ja suunnan elämälle. Valistusajan ja teollisen vallankumouksen myötä tilalle tuli taloudellinen ihminen, joka uskoi työn merkitykseen ja tieteen kehitykseen.
Viimeinen Rieffin kuvaama vaihe oli psykologinen ihminen. Hän ei enää usko suurempaan tarkoitukseen tai siihen, että elintason nousu riittää elämän päämääräksi.
Auktoriteettien romahtaminen ei ole huono asia, mutta voi tehdä elämästä vaikeasti hallittavampaa, Kronström sanoo. Kun protestanttinen työmoraali ei enää ohjaa valintoja, huomio kiinnittyy enemmän siihen, onko onnellinen, onko elämä merkityksellistä ja mikä riittää.
Selkeät rajat ja uskomukset antoivat mahdollisuuden kapinoida niitä vastaan.
”Kapina voi olla voima, jolla muutetaan maailmaa ja haetaan identiteettiä. Elämme nyt maailmassa, jossa ei olekaan enää niin paljon asioita, joita vastaan kapinoida. Monet vanhemmat ovat aika mukavia ja opettajat kivoja. Nuoret voivat tehdä monessa asiassa niin kuin haluavat.”
Nykyään myös vaihtoehtoja on kaikissa asioissa huomattavasti aiempaa enemmän. Kronström kuvaa muutosta niin, että siinä missä ennen oli muutama tie, joista valita, nyt on umpimetsää, jossa risteilee valtavasti polkuja. Mille tahansa niistä lähtee, voi ahdistua siitä, onko reitti oikea.
Nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström ei usko, että mielenterveyspalvelut olisivat yhtäkkiä romahtaneet, eikä terapia hänestä edes ole perimmäinen ratkaisu nuorten pahoinvointiin. Ongelmien juurisyyt nimittäin löytyvät arvojen muutoksesta.
www.hs.fi