Mielenkiintoinen kirja joka herätti kysymyksiä ja valotti yhdestä näkökulmasta varsin värikkäitä aikoja maajoukkueen ympärillä.
Itse jäin miettimään sitä, kuinka pelaajille teroitettiin matkan varrella sitä ettei saa jäädä ihmettelemään vaikka vastustaja vyöryttäisi kuinka ja joukkue olisi ahdingossa. Virheitäkin saisi tehdä, kunhan vain reagoitaisi jotenkin. Ok, tämä kuulostaa varsin järkevältä ja tuo esille ilmapiirin jossa pyritään kehitykseen ja siihen ettei jäädä miettimään mennyttä vaan suunnataan tekeminen tulevaan. Hyvin useinhan peleissä on sorruttu tähän jäykistymisilmiöön silloin kun olisi pitänyt tehdä jotain. Ja turpaan on tullut rumastikin, kaiken järkyttävimpänä esimerkkinä varmasti Aravirran aikainen tappio ruotsille.
Kuitenkin, Summanen nostaa esille pelaajista oikeastaan ainoana virheiden tekijänä Niinimaan. Miksi näin? Eikö muut tehneet sitten virheitä, vai eikö muiden virheet olleet niin ratkaisevia kokonaiskuvan kannalta? No, Ruudun Jarkko tuotiin myös esille, jäähyilyn takia. Olivatko ne sitten virheitä samassa mielessä, se on toinen juttu. Jäi vain varsin yksipuolinen kuva tästä teoriasta ja käytönnästä, ottaen huomioon sitten sen mitä tapahtui myöhemmin. Toki, voihan olla niin että on ollut muitakin virheiden tekijöitä ja niistä on keskusteltu aikanaan pelaajien kanssa. Ehkäpä kuitenkin tasapainoisemman kuvan saamiseksi olisi voitu ottaa näitäkin esimerkkejä kirjaan, jos kerran nimiä on alettu ottaa esille. Lieneekö sitten niin, ettei tällaista tasapainoisempaa näkökulmaa ole haluttu tuodakaan esille?
Sinänsä en osaa kannoittua mitenkään voimakkaasti tästä Summanen-Niinimaa -tapauksesta oikeastaan kumpaankaan suuntaan enkä taida edes haluta tehdä sitä niinkauan kuin asia on jonkinlaisen savuverhon takana. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä cobolin kanssa, että ehkäpä se penkkikomennus olisi voinut olla harkinnan arvoinen vaihtoehto...mene ja tiedä.
Mikäli tämä johtoherrojen yritys muiluttaa omat nimensä rahan saajien listalle pitää paikkansa ei voi kuin ihmetellä että ukot huseeraavat edelleen johtotehtävissä. Uskomatonta oman edun tavoittelua ja kusetusta.
Kirja on yleisilmeeltään varsin hyvä lisä asiasta kiinnostuneille. Harvoinpa sitä on päässyt lueskelemaan edes yhdestä näkökulmasta kirjoitettua tekstiä tiiviistä ajanjaksosta maajoukkueen ympärillä. Valmennusideologiasta paistaa läpi teorian soveltaminen käytäntöön, ja kuinka se tuodaan nimenomaan joukkueeseen ja turnaustilanteeseen. Teorioitahan voi tehdä maailman tappiin asti, mutta se miten asioita viedään käytännössä eteenpäin on toinen juttu. Vaikuttaa siltä, että Summanen on itsekin oppinut tässä kuvatussa ajanjaksossa tätä puolta ja myös onnistunut mitä ilmeisimmin myös toteuttamaan oppimaansa.
Suurin vaikeus lienee jääkiekkojoukkueen valmentamisessa se yhä uudelleen ja uudelleen että mitä joukkue jäällä oikeasti tekee ja pystyvätkö pelaajat pelaamaan tuloksellista peliä. Kun valmentaja/-t eivät pysty itse sitä peliä pelaamaan, voi vain uskoa ja toivoa että hommat menevät suunnitelmien puitteissa. Valmistaa joukkuetta peleihin ja omaan pelitapaan. Suunnitelmien mukaan peli tuskin koskaan tulee menemään viimeistä piirtoa myöden, mutta olennaista lienee se, miten joukkue kykenee sovituissa puitteissa toimimaan pelin sisällä. Ja tässä kohtaa lienee sitten isojakin eroja valmentajien kesken, riippuen tyylistä ja johtamistavasta, valmistamisesta ja valmentautumisesta jne.
Onko Summanen sitten kuinka onnistunut tai epäonnistunut tässä kohtaa? Hyvä kysymys, johon voi vastata parista eri näkökulmasta. WC:n finaalipaikka oli huikea suoritus. USA-matsi oli upea, samoin sitä edeltävä peli ruotsia vastaan. Finaalin tappio oli masentava, kuitenkin kaksi erää Suomi esitti parasta kiekkoa mitä on ehkäpä koskaan maajoukkueen osalta nähty. Ajatellen sitä tilannetta, paikkaa, odotuksia, yleisöä...enpä tiedä, tuleeko vastaavaa enää koskaan? Kokonaiskuvan ja historian kannalta lopputulos oli loistava, vaikka häviö tulikin ja Summasen tehtävä oli siinä mielessä onnistunut. Muutosta oli tullut aikaisempiin maajoukkueisiin, sitähän oli kuitenkin tilattu.
Sen sijaan kirjan luettuani sain kuvan että erilaisten tilanteiden hoitaminen joukkueen varsinaisen tekemisen (pelien) ulkopuolella olisi kaivannut jotain muuta kuin mallia rautakanki & suoruus. Tai ehkäpä suoruus ja asioiden hoitaminen heti sillä silmänräpäyksellä (lentokenttäripitykset esimerkkinä) kohdistuivat väärään aikaan ja paikkaan. Voisi luonnehtia näiden kuvausten perusteella, että valmiutta hoitaa hankalia asioita ei ollut niin Summasella kuin näillä liiton pampuilla. Kaavoihinsa kangistuneet ammattilaisilta näyttävät amatöörit kohtasivat suoraviivaisen tulisielun, eikä niissä kohtaamisissa tainnut löytyä juurikaan diplomatiaa tai vaihtoehtoja. Eikä juurikaan aikaa niiden etsimiseen. Joten, eihän näistä sekoiluista tullut muuta mieleen kuin "saatanan tunarit". Tuuletuksen paikkaa taitaa olla muuallakin kuin päävalmentajan postilla?