Olin eilen niinkin eksoottisessa ympäristössä tarkastuttamassa laukkahevin kotimaista ylimystä, Stratovariusta, kuin Leppävirran Vesileppis Areenalla kun aikataulut menivät noin muuten hyvin matkailujen suhteen. Tuolla olen ennenkin käynyt rockia nautiskelemassa ja ollaanhan sitä tavallaan jossain parodian ja "vanhan liiton" välimaastossa, kun lohikäärmeistä ja valloituksista lauletaan mahtipontisesti liikuntasalissa, mutta ehkä tässä palataan jonkinlaiseen tämän skenen garage-alkulähteelle.
Stratoa olen aina diggaillut nimenomaan levyiltä ja ei toki livemenossa ole moitteen sijaa. "Tämä uusi" kokoonpano kohtelee power metal - ikivihreitä ansioituneesti ja bändi on täynnä korkean standardin hevimuusikoita aina Lauri Porrasta velhomaiseen Jens Johanssoniin ja halonhakkaaja Rolf Pilveeseen. Ilta tarjosikin varsinaisen hittikimaran aina uudemmista vedoista aina Paradiseen ja Kiss Of Judakseen. Kohokohdaksi nousi yllättäen 4000 rainy nights vaikken slovarimiehiä olekaan sekö jyräävä ja polveileva Destiny.
Kotipeltokin on Kotipelto. Meidän oma hevi-ikonimme tällä saralla, joka on tehnyt tankero-englannista taidetta ja joka on tulkinnut tämän yhtyeen ne ikimuistoisimmat, itseoikeutetusti. Timo liikkuukin aika kepeällä jalalla lavalla edestä takaisin. Silti Kotipelto ei ole koskaan ollut mun mielestä sellainen ison bändin keulahahmo, josta aistisi sellaista rock-bändeille tyypillistä vaarallisuutta. Väkinäistä ja vaivaannuttavaa. Timon tokaisut eivät ole muuttuneet vuosien saatossa mihinkään ja yleisölle suunnatut "no niin perrrrrrkele ääntä" , "ja laulakaa" ,"tehän olette kovin mukavakin yleisö", "huomenna mennään Joensuuhun että tuota huutakaas Leppävirran liikuntasali lujaa, niin voidaan huomenna sanoa Joensuussa että....." ovat sellaisia vähän tyttömäisiä uhoiluja, joihin tekee mieli enemmän hymyillä kuin sitten juuri laulaa. Jos hevivokalistin tulisi nostaa testosteronitasoja yleisössä, niin nyt kyllä parketilla tuoksui estrogeeni ja kuului kikatus sekä hihitys. Timo osaa ottaa yleisönsä hänelle tunnistettavalla laulullaan, mutta ei kyllä noin muuten, mutta business as usual, laulun takia siellä ollaan. Supliikit ovat kun vaansuoraan 90-luvulta parikymppiseltä Timolta eivätkä jo kokeneelta hevimuusikolta. Hunting High And Lowissa "ja vielä kerran huutakaa" - osiot voisi laittaa jo playbackina tulemaan. Ero on valtava esim. Amorphiksen Joutseneen, joka huokuu asennetta enemmän sanomatta edes mitään. Mutta se siitä. Arvostan Kotipeltoa silti kotimaisen hevin vokalisti-kivijalkana ja moiseen uraan ei vähin eväin päästä.
Noh, Strato on Strato. Kaikkine vahvuuksine ja puutteineenkin ja fakta on etenkin nyt että yhtyeen musiikillinen taitotaso ja kunnianhimo riittäisi muuhunkin nykyään kuin pontevaan kuningaskunta ja taistelutanner - heviin, mutta tästä yleisö on yhä valmis maksamaan ja sitä kuuluu silloin tarjota. Varsinainen illan pääesiintyjä oli Amorphis, mutta siitä enemmän heidän ketjussaan, kun virallisia ollaan.
