Onpa täällä taas melkoinen joukkokurinpalautus käynnissä Kanerin vanhoista sanomisista. Yhtä fiksua kuin bensan heittäminen liekkeihin. Tosin nythän on juhannus, jolloin me suomalaiset haluamme nähdä isoja liekkejä. Lisäksi nuo etenkin ottelunseurantaketjuissa nähtävät mukahauskat arvailut Kanerin iästä on jo yhtä väsynyt läppä kuin TOP-5:stä jauhaminen.
Minulle on ihan sama, katsotaanko Crawfordin kuuluvan TOP-5 maalivahteihin vai ei. Hänenkin kanssaan Blackhawsilla on realistinen mahdollisuus voittaa mestaruus (14 voittoa takana, 2 jäljellä). Se on loppujen lopuksi ainoa asia, millä on merkitystä. Suurin osa NHL:n TOP-5 kartiin yleensä laskettavista maalivahdeista on jo kesälomalla, joten sen ei voi katsoa olevan välttämätön edellytys mestaruuden voittamiseen. Ylipäätään tuollaisen mittaaminen on erittäin vaikeaa maalivahdin pelipaikalle liittyvän päivän pelikuntoon ja virheiden välittömään kostautumiseen liittyvän erikoisluonteen vuoksi. Kuuma maalivahti voi hyvinkin johdattaa joukkueensa pitkälle pudotuspeleissä, vaikka hän ei pitkän aikavälin tarkastelussa olisikaan lunastanut paikkaansa NHL:n kärkivahtien joukossa. Jonkin joukkueen pelitapa tekee keskinkertaisistakin maalivahdeista muureja ja jonkin joukkueen takana maalivahti näyttää usein huonommalta kuin oikeasti onkaan. Jokin joukkue pitää pelin enimmäkseen vastustajan päädyssä, jolloin keskinkertaisempikin maalivahti riittää vastustajan vähäisempien maalipaikkojen vuoksi useimmiten ottelun voittamiseen. Jonkun huipputilastoja vuodesta toiseen keräävän maalivahdin henkinen kantti pettää juuri kauden tärkeimmällä hetkellä jne. Bowmanien filosofia tuntuu ainakin olevan, että (varsinkin palkkakattoaikakautena) isojen rahojen kiinnittäminen yhteen maalivahtiin pitkällä sopimuksella on suuri riski.
Crawford on tänä keväänä voittanut jo kolme pudotuspelikierrosta ja kahdessa finaaliottelussakin päästänyt vähemmän maaleja taakseen kuin vastustajan maalivahti. Toivottoman seulan kanssa tuo ei olisi mahdollista. Finaaleissa pelaavien maalivahtien heikkoudet on jo varsin hyvin vastustajan tiedossa ja myös Blackhawks on löytänyt aiemmilla kierroksilla lääkkeet niin Hardingia kuin Howardia ja Quickiakin vastaan. Jokainen heistä vaikutti jossain vaiheessa sarjaa lähes ohittamattomilta - jopa Masterton-Harding. Myöskään Rask ei ole ohittamaton, kun vastustaja pääsee laukomaan tai ohjaamaan kiekkoja maskin takaa ja ehtii paluukiekkoihin ensimmäiseksi.
Crawfordin teurastaminen lehdistössä yhdenkin heikon peli jälkeen on todellakin hieman epäreilua, eikä se taitaisi muuttua edes Stanley Cupin voittamisella. Ei hän kuitenkaan aivan ainutlaatuinen esimerkki ole tuolla saralla. Ainakin Luongo on myös saanut välillä melko kohtuuttoman määrän lokaa niskaansa. Tuon kritiikin suodattaminen taitanee kuitenkin kuulua ammattimaalivahdin työn ikäviin puoliin toisinaan. Joissain joukkueissa enemmän kuin toisissa.
Blackhawksin 2010 mestaruudesta jaksetaan usein sanoa, kuinka joukkue voitti kannun surkeasta Niemestä huolimatta. Mielikuvaa vahvisti erityisesti runsasmaalinen finaalisarja koko kauden maalivahtien loukkaantumisten kanssa painineen Flyersin kanssa. Sen sijaan Niemen loisto-otteet konferenssifinaaleissa Sharksia vastaan unohtuvat usein, kuten myös Luongon ja Rinteen joukkueiden peittoaminen kahdella ensimmäisellä kierroksella.
Crawford on pelannut tänä keväänä kaksi heikkoa ottelua (Detroit-sarjan 2. ottelu ja 4. finaali), päästänyt joitain yksittäisiä helppoja maaleja (kooten niidenkin jälkeen itsensä) ja torjunut kylmänviileästi lukuisia loistavia otteluita ja ennen kaikkea tasaisesti. Viimeisimmän voi todeta vaikka
NHL.comin Game Logista. Sanoisin edelleenkin, että mestaruutta ei ratkaista tolppien välissä, mikäli molemmat maalivahdit pelaavat edes lähelläkään tämän kevään esitysten tasoa. Sen sijaan kannun kohtalo ratkaistaan näiden joukkueiden finaalisarjassa pitkälti jo keskialueella, vaikka sieltä ei suoraan yhtään maalia tehdäkään.
