Kun katseli Naurun tasapaino niin kyllä totaalisen läpitunkevana paradigmana ja tulokulmana voidaan pitää henkilökohtaisuutta ja arjen ongelmia. Ikään kuin kaikille olisi opetettu, että "jutut kannattaa sitten kertoa omasta näkökulmasta, sillä ne uppoavat yleisöön paremmin". Ja niin varmaan onkin, mutta kun se tehdään totaalisen tökerösti ja kaikki tekevät samaa, asetelmasta tulee väistämättä monotoninen ja tylsä.
Erityisesti tässä kunnostautuu Heikki Vilja, joka kertoo juttunsa omansa itsensä kautta, mutta siten, että heti ensihenkäisystä tietää, että jutut eivät ole voineet hänelle tapahtua. Infantiilia niin infantiilia. Lähes oksetti Viljan tapa tuottaa puheensa, vaikka muutoin hänellä on sinällään mainiot peruseväät standariksi: rytmi, puhetyyli ja sensellaiset toimivat.
Ei tiestystikään voi vaatia, että puhuisi vain siitä, mitä itselle on oikeasti tapahtunut, mutta jos kuulijalle on ilmiselvää että ei ole tapahtunut niin se on sitten siinä. Yleisesti puhutaan, että yhteiskunnalliset ja poliittiset näkökulmat loistavat olemattomuudellaan suomalaisessa su-kentässä, ja tämä ohjelma kyllä tuki väitettä kiusallisella tavalla.