Keskeinen ongelma nähdäkseni on se, että polarisaatio puolueiden kesken on kasvanut. On unohdettu se, että tullakseen kuulluksi tulisi osata myös kuunnella, keskinäinen kunnioitus on vähentynyt ja leimakirveiden heittelystä on tullut normi. Sen sijaan, että pyrkimyksenä olisi konsensushakuinen politiikka, jossa kompromissien sietokyky läpi koko puoluekentän kestäisi happotestiä on vastapuolen demonisoinnista tullut tie kerätä poliittisia irtopisteitä. Sen sijaan, että keskityttäisiin konkretiaan keskitytäänkin populismiin.
Kuten vanha sanonta kuuluu: "Minkä taakseen jättää sen edestään löytää". Oli kyse sitten Arhinmäestä, Fagerströmistä, Purrasta, Rydmanista, Lindtmanista tai Näkkäläjärvestä. Energiaa käytetään sormilla osoitteluun, kunhan se ei vie liikaa energiaa omasta hyvesignaloinnista. Suomella on ihan riittävästi haasteita ilman keskinäistä ja jatkuvaa eripuraa. Olisi tarpeellisempaa keskittyä käyttämään kaikki tarmo mm. tämän maan taloudellisten ongelmien ratkaisemisiiin, hyvinvointivaltion palveluiden turvaamiseen ja luomaan yhteiskunnasta yhä parempi elää, yrittää ja tehdä töitä. Ja loppujen lopuksi siitä poliitikoille maksetaan meidän verovaroista palkkio. Hoitaa Suomen asioita kuntoon niin hallituksesta kuin oppositiosta käsin. Molemmilla on siinä keskeinen roolin ja siksi Suomi myös kehittyi sopimusyhteiskunnaksi, sivistysvaltioksi ja kansalaisyhteiskunnaksi. Yhteistyöllä yli puoluerajojen ja keskinäisellä kunnioituksella. Sopimisella, konsensuksella ja kompromissikyvyllä.
Ei ihme, että haasteita rittää. Kun työkaluina on demonisointi, leimakirveet ja polarisointi.