Minä huomaan ajan kuluneen kovaa vauhtia, kun tajuan olevani vanhempi kuin vanhempani olivat syntyessäni. Vastahan olin viisivuotias. Ikäkriisiä ei ole, mutta etenkin äidin vanheneminen vituttaa suuresti. Lapsettoman miehen elämässä äiti lienee se tärkein. Taitaa tuo monelle lapsellisellekin olla se toiseksi tärkein.
Tervetuloa kerhoon vain. Tähän samaan ilmiöön kuuluu yleensä se, että viimeistään tajuaa oman elämänsä olevan jo siinä vaiheessa, että tuskin se tästä paremmaksi juuri muuttuu, ja koska omia lapsia ei ole, niin luultavasti edessä on yksinäinen, kolkko vanhuus ja pitkiä yksinäisiä vuosia, jolloin omat vanhemmat ovat kenties jo kuolleet, omia jälkeläisiä ei ole eikä muihinkaan sukulaisiin ole pidetty yhteyttä.
Jäljellä on sitten vain iloton puurtaminen merkityksettömässä työssä ja sinnittely pienellä palkalla yhä raihnaisempana koska tulevaisuudessa tuskin eläkkeelle päästetään alle 80 vuoden iässä. Tuossa vaiheessa ainoa toive onkin, että koittaisi vapahtava nopea kuolema sydäriin tai aivoverenvuotoon. Vaihtoehtona onkin sitten herra Alzheimerin vierailu, jonka jälkeen voi taantua hiljalleen zombieksi ja röhistä jossain vaivaiskodin nurkassa paskaiset vaipat jalassa ja sekavassa tuskatilassa kunnes lopulta vain lakkaa olemasta. Jos vielä jotain tajuaa, niin voi miettiä, kuinka oma suku, kaikki sen perinteet ja tähän asti katkeamaton 11-12 sukupolven mittainen sukupuu katkeaa oman kuoleman koittaessa, eikä pian enää kukaan muista, että olit koskaan olemassa.