Tänään tulee kuluneeksi jo tasan kymmenen vuotta äitini menehtymisestä ja myös yhdeksän vuotta veljeni menehtymisestä. Niin surullista kuin se onkin niin heillä oli siis vuoden välein sama kuolinpäivä. Tosin saimme, tai ylipäänsä kukaan sai tiedon veljeni menehtymisestä vasta pari päivää myöhemmin. Veli oli ehtinyt valitettavasti pari päivää olemaan menehtyneenä asuntonsa lattialla.
Kun kelaa että kymmenen vuotta on äitinikin menehtymisestä aikaa niin sehän tuntuu aika pitkältä ajalta. Meidän muiden lähisukulaisten elämä nyt on ollut suurin piirtein sitä peruskauraa tuon kymmenen vuoden ajan, mitä nyt minulla itselläni lähti elämä pahasti sivuraiteille muutamaksi vuodeksi. Mutta parhaiten tuon kuinka pitkä aika tuo kymmenenkin vuotta on niin tajuaa miten paljon siskoni lapset ovat menneet kehityksessään ja elämässään eteenpäin.
Siskoni pojan syntymästä tuli myös tässä juhannuksen alla se kymmenen vuotta täyteen. Se oli äidillenikin iso juttu että vielä siskoni pojan näki ja ehti just näkemään ihan sylivauvana. Oli varmaan äitini viimeinen toive. Siskoni tytär on puolestaan kymmenessä vuodessa mennyt ihan helvetisti eteenpäin, se pikkunassikka sai eilen jo ajokortin, on löytänyt poikaystävän ja on hyvässä vaiheessa ammattiopintojensa kanssa. Siis kymmenen vuotta on pitkähkö aika kun sinä aikana ehtii tapahtumaan kaikenlaista jo ihmisen, etenkin nuoremman ihmisen elämässä.
Silti muistan jo sen kevään vuodelta 2011 erittäin hyvin sekä ne hetket kun sain tiedon kesken työvuoron töihin että äidin dialyysihoidot joudutaan lopettamaan koska se ei olisi enää oikein lääkärin mielestä lääketieteellisesti ajateltuna. Äiti oli jo niin surkeassa kunnossa. Ja sitten muistan sen hetken kun äitini lopulta seuraavana aamuna menehtyi, olimme katsomassa äitiäni hänen kuolinvuoteellaankin ja mitä tämän jälkeen tapahtui. Hautajaiset ja se valtava suru. Äidin poismenoa suri paljon tietenkin me lähiomaiset kuin myös äitini oli monessa mukana, paikallisessa politiikassa elämänsä aikana, eläkeläisten asioita ja tapahtumia järjestelemässä jne. oli paljon ihmisiä joita äitini menehtyminen kosketti ja kotitalollemme alkoikin tulemaan paljon kukkalähetyksiä ja suruvalitteluja.
Mutta keväästä alkaen vuonna 2011 elettiin raskasta aikaa. Äiti joutui tuolloin sairaalaan eikä sieltä oikein enää koskaan palannut kotiin muuta kuin välillä päiväkäynneille. Koko ajan sitä pyrki tietenkin uskomaan vielä siihen että kyllä tämä sota vielä voitetaan ja valoi uskoa mutta turpiin siinä sitten tuli. Äitini ja veljeni menehtymiset eroaa syinä toisistaan mutta myös sillä tavalla millä se tieto tuli näistä poismenoista.
Tässä saimme kokemukset siitä kun läheisen menehtyminen on uskon luomisesta huolimatta kuitenkin jo pitkään samalla melko odotettavaa ja taas siitä kun tieto läheisen menehtymisestä tulee ihan yllättäen ja nopealla tahdilla. Raskaita muistoja molemmat mutta ehkä se on kuitenkin sitten helpompi tapa itselleni ollut että tieto läheisen kuolemasta tulee nopealla tahdilla ja yllättäen. Se oli kuitenkin henkisesti raskasta aikaa minullekin kun äiti oli niin pitkään sairaalassa ja osasi pelätä myös sitä pahinta päätöstä sille tarinalle.
Veljeni tapauksessa aloimme vähitellen vain ihmettelemään kun ei mitään kuulu. Ei kerrassaan mitään. Vaikka isä oli jo pari päivää sitten lähettänyt hänelle tekstiviestejäkin. Mutta kun oli tiedossa että veli lähtisi kaveriporukalla ehkä laivaristeilylle niin ajattelimme ettei tässä tarvitse välttämättä vielä huolestua. Ehkä se on siellä risteilyllä sitten.
Lähetin kuitenkin minunkin tuntemalleni veljeni kaverille viestin että onko se veli siellä risteilyllä kun ei mitään kuulu. Kaveri vastasi että ei, kun ei me kukaan lopulta lähdetty sinne. Siinä vaiheessa alkoi hälytyskellot todella soimaan että mitäs nyt? Toinen kaveri lupasi ja kävikin soittamassa samana lauantai-iltana veljeni ovisummeria mutta ei hänkään saanut vastausta ja ei päässyt kerrostaloon sisällekään edes.
No, silloin oli pakko toimia ja isä soitti poliisille. Poliiseista käytiin siellä veljeni asunnolla ja he löysivät veljeni makaamasta menehtyneenä asuntonsa lattialla. Parolan vai Hämeenlinnanko poliisit sitten samana päivänä, tai jo myöhään illalla tulivat isälleni kertomaan suru-uutiset.
Veljeni tietokonetta oli mielenkiintoista sitten tutkia jälkikäteen. Tai en minä sitä muuten tutkinut mutta tajusin että veljeni oli hakenut netissä jo sinä kuoliniltana Forssan päivystyksen puhelinnumerot. Ja osasin jo vähän päätellä sen itsekin milloin veljeni on varmaan menehtynyt sen perusteella milloin tietokonetta oli viimeisen kerran käytetty. Ja epäilykseni osoittautuivat oikeiksi sillä kertaa.
Sellaista tarinaa löytyy äitini ja veljeni menehtymisten taustalta. Näistä tarinoista ja menehtymisistä tulee tänään siis kuluneeksi sen kymmenen ja yhdeksän vuotta. Vaikka menehtymisistä alkaa olemaan jo pitkähkö aika niin ei nuo muistot varmaan koskaan häviä minnekään. Suru muuttaa vain muotoaan ja sen sekä ikävän kanssa oppii vähitellen elämään.
Äitini menehtymiseen liittyy myös sitten sellainen tieto jonka saimme tietää sitten vasta syksyllä 2011. Eli lopulta saimme tietää että isäni oli äidin kanssa itse asiassa tehnyt jo päätöksen että äidin tämä taistelu päättyy menehtymiseen. He tiesivät sen mutta eivät halunneet sitä meille lapsille kertoa. He tekivät tietoisen valinnan sillä olisi ollut se vaihtoehto että äitini elämää olisi jatkettu siten että äitini olisi amputoitu ja molemmat jalat poistettu. Tätä äitini ei halunnut.
Ja siitä olen onnellinen että vielä viimeisimpien yhteisten hetkien joukossa äitini ja veljeni kanssa oli niin onnellisia hetkiä. Järjestin äidillekin sairaalaan Suomen voittaessa jääkiekossa kultaa pienimuotoiset juhlat, vein sinne täytekakun, lasten kuohuviinipullon ja äidilleni kukkakimpun. Paikalla oli myös siskoni tämän tyttärensä kanssa. Sekä suoraan viimeiseksi yhteiseksi hetkeksi veljeni kanssa jäi nämä juhannuskekkerit vuodelta 2012 tämän veljeni ja hänen kahden työkaverinsa kanssa. Toinen kavereista oli tämä johon olin tuolloin yhteydessä myös sen risteilyn tiimoilta. Oli perkeleen hauska juhannus ja itse asiassa viimeisin juhannus jonka olen viettänyt muualla kuin kotona. Siinä sitten sunnuntaina kun lähdin Forssan linja-autoasemalta kotia kohti niin sanottiin tuttuun tapaan että nähdään taas pian.
Tuota näkemistä ei vain koskaan ehtinyt silti tulemaan. Nuo viimeiset yhteiset hetket äitini ja veljeni kanssa ovat yhä tärkeitä. Vaikka äitini olikin sitten jo ennen menehtymistään todella heikossa kunnossa. Vaikka olen melko paljon nähnyt sairaita vanhuksia töiden vuoksi niin silti en aiemmin ollut nähnyt ihan niin huonokuntoista ja ulkona maailmasta jo olevaa elävää ihmistä kuin äitini. Äitini näki muun muassa harhoja loppuaikoina ja muistan kun terveyskeskuksen pedissä huitoi käsillään, teki sellaisia liikkeitä aivan kuin olisi perunoita kuorinut ja itse asiassa kysyi minultakin että otatko perunoita. Ei siinä kuitenkaan ollut siellä huoneessa niitä oikeita perunoita. Se oli vain sitä harhaa.
