Vähän myöhässä, mutta menköön: 26. lokakuuta tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä unohtumattomasta puhelusta, jolloin sossu ilmoitti minulle, että olin saanut asunnon kaupungilta. Silloinkin oli samanlainen syksyinen päivä kuin nyt eli vettä vihmoi harmaista matalalla roikkuvista pilvimassoista, puuskittainen tuuli pyöritti pudonneita lehtiä sinne sun tänne, lämpötila huiteli jossain seitsemän asteen paikkeilla ja olin juuri kävelemässä Kumtähdenkentällä Arabiassa, kun tuo soitto muutti elämäni.
Kello taisi olla silloin hieman yli yksitoista silloin ja muistan ikuisesti sen tunteen, kun sossu sanoi minulle sanat, joiden kuulemisesta olin haaveillut niin monen vuoden ajan. Helvetin suuri kivi putosi silloin niskastani ja vaikka sossu ilmoittikin minulle, että asunnon esittely olisi muutaman päivän perästä ja että asuntoon muuttaminen onnistuisi vasta tammikuun alussa, maailmani kirkastui lopullisesti. Mitään muuta en muista tuosta päivästä kuin tuon kymmenen minuutin pätkän.