Valmentajan rooli korostuu liikaa?
Shedden "onnistuu" vain jos maalivahtipeli onnistuu. Esimerkkejä on viime vuosilta vaikka kuinka. Ei auta vaikka loisi millaisen taktiikan, jos pelaajat eivät luota mieheen putkien välissä. Ja valitettavasti arvokisapuolivälierissä ja -välierissä suomalaisveskareilla on välillä ns. pätkinyt.
Kuten eräs kiekkolegendakin on jo todennut nykykiekkoilusta: rahat kiinni maalivahtiin ja loput kaverit nakkikioskilta. World Cupissa Selänne sanoi, että kerrankin hänen ollessa maajoukkueessa Suomella on kisojen etukäteen paras maalivahti.
Lyhyt oppimäärä Suomen mitaleista ja maalivahdista sen takana:
Galgary 1988: Myllys / Tammi, kukas sitä Sveitsi-tappiota muistaa?
Kanada Cup 1991: Kettererin näytöstä. Team Terrible olikin kolmas!
Praha 1992: Kettererin ikimuistoiset rankkarituuletukset..
Lillehammer / Italia 1994: Myllys pääsi ehkä helpoimmalla kaikista turnauksistaan(?), mutta Suomi pelasi muutenkin aivan mahtavaa peliä. Valitettavasti Kanada-pelin maalivahtisekoilu vei Suomelta kenties kullan?
Tukholma 1995: Myllys päästi pleijareissa yhden maalin!
Nagano 1998: Myllys ryhdistäytyi Ruotsi pelissä, ja vaikka Venäjä-pelissä kävi heikommin, torjui Sulander mitalin. Näissä kisoissa pelisysteemi pelasti hieman, myönnettäköön.
Sveitsi 1998: Sulander!!. Loistavat Tsekki-välierät. Suomella ei ollut valitettavasti finaalissa Ruotsia vastaan mitään jakoa, vaikka numerot olivatkin 1-0. Niin monta kertaa reppu olisi voinut heilua, oli läpiajoja jne, mutta elämänsä kisat pelannut Sulander takasi siedettävän lopputuloksen. Ennen pudotuspelipaikkaa Suomi tarvitsi toki hieman Ruotsin apua ja venymistä Kanada-pelissä..
Norja 1999: Ainoat kisat, joissa pelaajamateriaali riitti takamaan mitalin vaikka maalivahtipeli tökki tärkeimmillä hetkillä. Tosin Kiprusoff antoi Leijonille mahdollisuuden nousta Venäjä pelin lopun loisto-otteillaan tasoihin kun Suomi haki tasoitusta (Sulo vaihdettiin 3-0 pois), ja Suomen ei tarvinnut vaihtaa paikkakuntaa --> sopivasti lepoaikaa. Sulanderiin kuitenkin luotettiin ja hyvin menikin ensimmäiseen finaaliin asti...
Venäjä 2000: Toskalan huippupeli Ruotsia vastaan takasi pääsyn jatkoon, Slovakia-välierässä nukahti 2-0 maalissa. Nurmisen huippukopit pitivät huolen pronssimitaleista.
Saksa 2001: Jälleen Nurminen. Nousi taas väkisin ykköseksi. (Mielestäni kaikkien aikojen aliarvostetuimpia suomalaismaalivahteja, koska käytös jään ulkopuolella ollut välillä ala-arvoista. Oma vika.)
World Cup 2004: Kiprusoff tuli Stanley Cup finaalin itseluottamus varusteissaan ja petasi loistotorjunnoilla finaalipaikan. Varsinkin Saksa-puolivälierässä pelasti Suomen häpeältä.
Torino 2006: Niittymäki, turnauksen MVP. Kauden parasta peliä, kerrankin suomalaisten silmin oikeassa paikassa. Toki työsulku pelasti Suomen ykköskentän.
Latvia 2006: Norrena, pienen alkuhapuilun jälkeen loistavia otteluita ja NHL-soppari.
Jostain kumman syystä valmentajille on annettu suurin kunnia Suomen arvokisamitaleista, vaikka todellinen onnistuja tarvitaan aina sieltä omasta alakerrasta! Jokainen edellä mainittu Niittaria lukuunottamatta on myös käynyt epäonnistumassa (,jos loukkaantumista ei lasketa). Jokainen suomelle menestystä tuonut valmentaja on myös kaatunut taisteluissa ja enemmän ja vähemmän maalivahdin lievän epäonnistumisen takia.
Koska Suomella on runsauden pulaa hyvistä maalivahdeista, tekee Shedden tärkeimmän valintansa varsin mukavista lähtökohdista. Mutta jos valinta osoittautuukin vääräksi, on Suomen kisat ohi puolivälierissä..
Mikään taktiikka ei sen jälkeen pelasta. Niin paljoa Suomelle ei vuodessa maalintekijöitä sikiä, että voittaisimme puolivälierän maalintekokisana. Paitsi jos vastaan tulee joku "huonoista"..