Itse yhdistän setämiehet vastarannan kiiskeihin, mutta näen molemmissa positiivisia puolia. Esimerkiksi työyhteisön vastarannan kiiski on se tyyppi, joka on nähnyt x kappaletta perävalotakuulla toimivia konsultteja määrittelmässä uusia prosesseja tai y kappaletta huonosti käyttöön otettuja tietojärjestelmiä ja tietää, että hänen vastuulleen jää kuitenkin edelleen oikeiden töiden tekeminen, putiikin pyörittäminen, nuorison perehdyttäminen ja jälkien siivoaminen. Vastarannan kiiski on siis se työntekijä, joka pitää firmaa pystyssä tuulessa ja tuiskussa. Siinä vaiheessa kun taloon saapuu taas uusi energinen uraohjus ja laittaa organisaation uusiksi, niin vastarannan kiiski painaa pään rintaan ja toteaa, että ketuiksi tämä taas menee.
Setämies on sitten vastaava tyyppi. Hän on nähnyt ja ehkä itse kokeillut vähän kaikkea, elänyt mahdollisesti itsekin railakasta opiskelijaelämää, ollut valmis muuttamaan maailmaa, ottanut asioista selvää jne. Mutta sitten on iskenyt työelämä, asuntolaina, perhe yms. arjen kuviot. Sen jälkeen syntyy helposti setämäisiä haluja kertoa nuorille tai muuten osaamattomille, että miten se maailma nyt oikeasti toimiikaan. Tai ei toimi. Setämies kokee, että hän tämän lystin kuitenkin maksaa ja jos nyt ei itse, niin rouva ainakin joutuu siivoamaan jäljet. Että ei kannata yrittää tai pitäisi ainakin ensin kysyä häneltä ennen kuin siirrytään sähköautoihin tai aletaan syöttämään kasvisruokaa.
Ja koska setämies ja vastarannan kiiski ihan oikeasti tietävät kokemukseen perustuen, että pieleen asiat kuitenkin menee, niin se aiheuttaa heille itselleen harhan siitä, että mikään uusi ei voi toimia ja että minkään asian ei pitäisi muuttua ja että he kyllä tietävät paremmin kuin kukaan muu. Ja siitä seuraa sitten juuri tämän tekstin kaltaisia setämäisiä miesselittämisiä.
www.hs.fi