Mitäs hyviä tekosyitä voisin keksiä jos alkaa kyselemään miksi en ole kummiksi ryhtynyt?
En kuulu kirkkoon enkä näin ollen olisi koskaan virallinen kummi ollutkaan, mutta minua on silti kummiksi kysytty. Veljeni vieläpä, mutta kerroin rehellisen fiilikseni kummiudesta, eli en halua olla lapselle viran puolesta läheinen, vaan haluan muistaa ja tukea häntä vapaasti omasta tahdostani. Minä olen vieläpä niin huono teeskentelemään, että jos mulla ei henkilön kanssa synkkaa, en sitä osaa näytelläkään kuin toki olemalla normaalin kohtelias.
Mun mielestäni koko kummisysteemi on aivan perseestä, olipa katsanto sitten hengellinen tai puhtaan käytännöllinen. Raamatusta sitä ei löydy, jos sille linjalle lähdetään. Käytännössä suurin osa ei hengellisestä puolesta perustakaan. Oma mielipiteeni on, että ellei satu olemaan erityisen lapsirakas henkilö tai muuten koe omakseen kummiutta, ei siihen pidä missään tapauksessa lähteä vain kohteliaisuudesta. Itse olen teininä suostunut yhden serkkuni kummiksi, ja vaikka poika on ihan ok, niin välillä vähän kiristää lähetellä lahjoja sille vain tavan vuoksi. Voisin mä sitä muistaa muutenkin eli en, mutta tällainen muistaminen velvollisuuden vuoksi on kyllä todella syvältä. Välejä en viitsi parin kympin vuoksi rikkoa tätiini, loukkaantuisi kuitenkin, mutta kyllä sylettää, kun ei mitään kontaktia jannuun ole eikä noita kissanristiäisiä koskaan muista.
Omiin lapsiini en halunnut ketään sitoa pakon vuoksi. Mun mielestäni on kiva, kun kaverimme muistavat välillä muksujamme spontaanisti kyläillessään, eikä takana ole jotain pakkoa. Rojua ne saavat kuitenkin niin paljon juhlapäivisin, ettei siinä pari puuttuvaa pakettia ratkaise mitään.