Saku Koivu.
Numero 11. Kapteeni. Taistelija. Voittaja.
Aloitin seuraamaan jääkiekkoa muistaakseni 7-vuotiaana kauden 93-94 aikana, ja Jokereita olen kannattanut alusta saakka. Seuraavalla kaudella tapahtui Sakun aivan viimeinen läpimurto kahden mestaruuden merkeissä. Tietysti pikkupoikana kiukuttelin kun oma joukkue ei voittanut SM-liigaa, mutta siitä eteenpäin, ottelu ottelulta, vuosi vuodelta, arvostukseni Sakua kohtaan on vain kasvanut kasvamistaan. Jos valittaisiin kolmea suurinta suomalaiskiekkoilijaa, joku kombinaatio nimistä Kurri, Selänne, Koivu ja Numminen olisi varmasti useimpien valinta. Mulle Saku on suurin. Kurri ei eri aikakaudesta johtuen ollut koskaan mulle sillä tavalla "tärkeä", vaikka hyvät muistot jäi hänestäkin 1994 MM-kisojen ja Naganon kisojen myötä. Selänne nyt on Selänne, tietenkin yhtä lailla hattu päästä hänelle kuin Koivulle ja muillekin, mutta vaikka Teemu on Jokeri, niin Jokerifaniudestani huolimatta hän ei ole suomalaisessa kiekossa mulle yhtä iso kuin #11.
Ja voi niitä muistoja. Niitä on katsottu VHS-nauhoilta ja nykyään tietysti Youtubesta. MM-95, 20-vuotiaana maajoukkueen varakapteeni. Voittomaali Ruotsia vastaan alkusarjapelissä, sitten alkoikin putki kulkemaan, maailmanmestaruus ja parhaan hyökkääjän palkinto. Naganossa Suomen maajoukkueen valtikka viimein käteen, kipparoidessaan joukkuetta jossa oli mukana vanhempi sukupolvi Kurri, Tikkanen, Helminen, Selänne ja Numminen. Puolivälierässä mahtavan hieno syöttö Teemun 2-0 maaliin. 1999 MM-kisojen pistepörssin voitto ja ikuisesti verkkokalvoilleni piirtynyt tuuletus Tuomaisen voittomaalin jälkeen. Torino, Suomen historian parhaan jääkiekkomaajoukkueen kapteeni, tukijalka ja johtava pelaaja. Katkera häviö, jonka jälkeen vielä kerran paluu Vancouverissa ja maajoukkueura onnelliseen päätökseen.
Montrealissa tulokaskaudella 20+25, jota pidettiin silloin pettymyksenä. Maaleja tehtiin silloin varmaankin enemmän, mutta olisivat nuo todella hyvät tulokasstatsit millä aikakaudella vaan, ja nyt varsinkin. Valinta Habsin kapteeniksi, joka kuten moni on todennut, on paljon suurempi asia mitä Suomessa ymmärretään - en varmasti itsekään ymmärrä sen pestin suuruutta. Pysäyttävä sairaus, josta tietysti joutuvat kärsimään lukemattomat muutkin ihmiset ympäri maailman. Se tuli kuitenkin tässä tapauksessa paljon lähemmäksi, kun kyseessä oli nuori huippu-urheilija parhaassa iässään, ja vielä meidän, Suomen Saku. Lääkäri antoi vain 50/50 -mahdollisuuden selvitä, mutta Saku taisteli ja selätti syövän. Oman pidempiaikaisen sairauteni kanssa Sakun tarina antaa voimaa ja uskoa yhä tänäkin päivänä. Paluu rosteriin, ja oman urheilunseuraamishistoriani sykähdyttävin yksittäinen hetki. Näin silloin vain lyhyen klipin urheiluruudussa, mutta onneksi myöhemmin löytyi pidempi pätkä Canadiensin sivuilta. Siihen taustalle "Sankarit" soimaan hiljaisella volyymilla - kylmät väreet ja kyyneleet.
Tyylikäs mies, esimerkillinen esikuva kaikille. Montrealin ja Maajoukkueen kapteenina aina huomion keskipisteenä, ja aina pysyi langat käsissä. Ei ikinä oksettavia tempauksia tyyliin Kane x2, Kovalchuk tai joku muu. PET-skannerin lahjoitus Montrealiin ja mitä vielä. Upee äijä!
Saku, KIITOS! Mahtavia muistoja, joita ei pois viedä. Saappasi ovat valtavat.
Ps.
Toivottavasti paita nousee kattoon Montrealissa. Ei ole sormuksia tai muitakaan palkintoja, mutta Sakun merkitys kaupungille ja joukkueelle on silti jotain käsittämätöntä. Pitkäaikaisin C yhdessä Beliveaun kanssa, ja vielä Eurooppalaisena. Tähän vielä kaikki kaukalon ulkopuoliset tapahtumat. Se ettei voittanut Stanley Cupia ei johtunut koskaan siitä etteikö Saku olisi ollut tarpeeksi hyvä, vaan Canadiensin kyvyttömyydestä rakentaa ympärille menestyvä joukkue. Cupin puuttuminen, vertailu edellisiin dynastioihin, jäädytettyjen numeroiden suuri määrä ja O6-status olisivat tässä tapauksessa mielestäni tyylittömiä perusteita Habsien puolelta paidan jäädyttämättä jättämiselle.