Loppusaldoa
Juhlakausi lie sitten virallisestikin historiaa ja seuraavia kymmeniä aletaan odotella. Sinällään kunnioitettava saavutus urheiluseuralle tuo 60 vuoden ikä. Esim. Jokerit on parisenkymmentä vuotta nuorempi.
Mitä sitten juhlavuodesta jäi käteen? Etäsputnikille ei paljoakaan, mutta siihen on luonnolliset selityksensä. Muutamia hyviä pelejä paikan päällä nähtynä, mm. makea voitto narreista Jaffalassa tammikuussa. Syksyllä odotukset olivat vielä korkealla, kun SaiPa ei suostunut heittopussiksi ja esitti pirteitä otteita. Mutta sitten seurasivat lukuisat loukkaantumiset ja kirveleviä tappioita hyvästä taistelusta huolimatta. Tuttua. Sitten erityisesti alkuvuosi sujui mollivoittoisesti, eikä pisteitä kertynyt toivotusti, ja helmikuulla po-juna jätti.
Kravattiporukka järjesti syksyllä virallisen gaalaillan Lalleineen ja kumppaneineen. Muisteltiin menneitä. Samalta taholta kuultiin, että jos po-junaan on mahkuja vielä siirtorajan kynnyksellä, apuja olisi kenties saatavilla. Vaan eipä niitä tullut. Horjuvin jaloin jatkettiin. Ja viime viikot odoteltiin playout-pelejä. Välillä sekä omat että vieraat (pelaajat) turhautuivat, ja peli näytti surfailulta. Mutta lopulta kiitos seisoo: hännänhuippu terästäytyi ja passitti tuplasti kalliimman (muukalais)nipun liigan jumbofinaaliin. Rantapallot pomppivat iloisesti. Joukkueelle siitä iso käsi.
Mutta. Kysymyksiä kaudesta jäi jonkin verran. Miksi kauteen lähdettiin jo ennakolta riskaabelilla rosterilla? Vaikka rahaa käytettiin aiempaa enemmän (näin kerrottiin). Miksei se ollut yhtään leveämpi ja miksei siihen saatu levennystä, kun (loukkaantumis)suma oli pahimmillaan? Pahin toteutui, eli suuri osa oli hajalla yhtä aikaa. Eikä junnuistakaan juuri ollut apua. Monia kierroksia kului, ettei joukkueella ollut reaalisia mahdollisuuksia tapella voitosta, vaan vastustajalle annettiin suosiolla etu.
Väkisinkin tuli mieleen, että toimistolla tuijotettiin enemmän taloudellista tulosta kuin pelillistä. Riskinottajaa ei löytynyt. Puhumattakaan visionääristä, joka olisi puhkunut seuraan ja joukkueeseen henkeä jo paljon ennen rantapalloja. Nyt mentiin tasaisen matalalla profiililla läpi koko kausi. Mistään kiekkohurmoksesta ei voinut puhua. Jotta seisova vesi saataisin liikkeelle jollain tapaa, voimakas puhuri pitää jostain päin saada aikaan. (Vrt. vaikkapa KalPa / Kapaset, Virta - JYP / Dufva, Seppänen - TPS / Suikkanen, Vuori).
No kaikista meistä ei ole suuriksi hämmentäjiksi. Mutta eipä aikaakaan ja voi kauhistus, uusi kausi on ovella. Mitä on opittu ja mitä ollaan valmiita tekemään? Pelkäänpä ettei kiristyvässä taloustilanteessa paljon mitään. 400 metrin aidat mennään taas rimaa hipoen läpi tähtäimenä positiivinen tulos. Ja piirikunnallinen aika. Sellainen 54,5. SM-liigassa tavoitteena on taas 10. sija ja po-pelit. Ja toiveena, ettei Pauke tai Topo tai Hostikka loukkaannu pahasti.
Atu on varmaan valmentajana enempi gentlemanni (Alatalon tapaan) kuin lätkäjätkä, eikä räyhääminen kuulu tapoihin. Välillä olen kuitenkin miettinyt, että olisiko "sopivalla purkautumisella" saatu enempi aikaan. Toisella kaudellaan Atu varmaan näyttää kyntensä. Vaikka onkin mukava mies. Uskotaan näin.
Rosteri. Siitä poistunee 5-10 äijää erinäisistä syistä. Ainakin olisi toivottavaa. Ja tilalle saman verran uusia, eikä valmiiksi hajanaisia, mikäli mahdollista. Nuoria potentiaalisia kykyjä nousee joka vuosi, ja heissä on tulevaisuus. Skouttauksen vaan pitää olla ajantasalla ja aktiivista. Sekä tarpeeksi laajaa.
Mitä itse muistan juhlavuodesta? Jaa'a. No ainaskin Topon ja Iiron ja Lallin ja Pauken ja Nabon ja Teron ja... ettei pudottu mestikseen. Ja surkeat pelipaidat.
Lallin muistan kyllä lopun ikääni. Yhdessä Yte Hakalan, Raimo "Koni" Helppolaisen, Markku Eiskosen, Heikki Juseliuksen, Antti Ravin, Jorma "Lonkero" Hietasen, Hannu "Lemu" Lemanderin... ensinnä mieleen tulevat. Oli sitten vuosi mikä tahansa. Kun nuo nimet piirtyivät pienen pojan muistiin 1960-luvun puolivälissä, Lappeessa elettiin aikamoista kiekkobuumia. Taisi olla seuran historian siihenastisista suurinta. Jatkoa on tullut senkin jälkeen, mutta omakohtaista kokemusta ei ole kuin vasta 1990-luvulta. Ja 2000-luvulta muutaman vuoden takaa.
Lopuksi lainauksia silmiin osuneesta haastattelusta pj. Räsäseltä parin-kolmen vuoden takaa. Pelin henki taitaa tiivistyä noissa sanoissa tänäänkin:
SaiPa-perhe, yhteistyökumppanit ja suuri vapaaehtoisten joukko
ovat elintärkeitä, vaikka seuran perässä lukee Oy.
– Täytyy olla nöyrä, että tässä saa olla mukana.
– Ilman tunnetta ei ole SaiPaa.
Kauden keskellä tehtyjen pelaajakauppojen, säästöuutisten tai vaisun
menestyksen ryvettämä maine ei ole puheenjohtajan mielestä notkauttanut
SaiPa-kuvaa lopullisesti.
– Tämä ei ole minkään näköistä kvartaalitaloutta.
– Suunnitellaan konservatiivisesti ja yritetään yllättyä positiivisesti.
Räsäsen mukaan SaiPa ei ole haudannut kolmen vuoden projektiaan, jonka
loppupiste on vuoden 2007 kevään kohdalla, vaikka jo viime talvena se oli
SaiPalle ennemminkin taakka kuin mahdollisuus.
Mitalista Räsänen ei kuitenkaan puhu, eikä edes sijoituksista
sarjataulukossa. SaiPan maali on pyöreästi playoffeissa.
– Ei raha ole ainoa autuaaksi tekevä. Se ei aina korreloi menestystä.
Niin. Lupauksia ja toiveita. Toiveita ja lupauksia...