Kipeää tekee Saipan tilanne. Rustailin oman analyysini, jossa on ehkä jotain perää tai sitten ei?
Saipan kannattaminen ei koskaan ole ollut kauhean helppoa. Joukkue on lukeutunut häntäpään jengeihin suurimman osan elämästäni. Ikuinen altavastaaja. Siihen on turtunut ja siihen on kasvanut. Siitä on jopa tullut pieni osa omaa identiteettiä - Myö vastaan maailma. Toisaalta niistä harvoista menestyksen vuosista on myös osannut nauttia.
Saipan 2010-luku oli lupaava. Sijoitukset nousivat jatkuvasti ja vuoden 2014 semi-finaalipaikka oli kruunu sille. Pari seuraavaakin kautta menivät hyvin. Joukkueelta alettiin jo odottaa menestystä. En tiedä oliko juuri se pienelle seuralle kohtalokasta, sillä 2010-luvun puolivälin jälkeen alkoi valtava huonon kierre. Pahoin kyllä pelkään, että siitä alkanut tapahtumasarja jättää ikuiset arvet.
Aloitan siitä, mistä kaikki mielestäni alkoi. Vuonna 2012 Saipassa aloittanut päävalmentaja Pekka Tirkkonen oli luonut neljän vuoden aikana tukevan ja ennen kaikkea nousujohteisen pohjan Lappeenrantaan. Saipa oli ottanut pelillisesti isoja askeleita, hankinnat osuivat kokoajan nappiin ja ilmapiiri oli raikas. Menestyksen vuodet jäivät kuitenkin lyhyeksi, sillä heti seuraava kausi Tirkkosen jälkeen oli täysi pannukakku Ari Santasen hypättyä puikkoihin.
Yksi huonompi kausi väliin, ajattelin itse. Saipan sisällä sen sijaan paniikkinappi painettiin heti pohjaan. Sen sijaan, että oltaisiin luotettu Tirkkosen tekemään pitkäjänteiseen pohjatyöhön päätettiin lähteä toisenlaiseen suuntaan. Santaselle annettiin potkut välittömästi ja tilalle otettiin ”Uuden ajan valmentaja” Tero Lehterä. Kaikki laitettiin uusiksi ja tulostaulu näytti hyvältä. Heti seuraavan kauden lopussa Saipa oli taas pudotuspeleissä. Uudet tuulet tekivät sittenkin hyvää?
Ensi-ihastus uuteen valmentajaan kesti yhden kauden verran. Jälkeenpäin voisi sanoa, että jotain outoa leijaili ilmassa kokoajan. Seuran tiedottamisesta tuli nimittäin pian Lehterän nimityksen jälkeen kummallista. Pelaajien loukkaantumistilanteista ei enää kerrottu julkisesti kuten kaikki muut joukkueet tekivät. Lisäksi Lehterän selitykset asiasta olivat kummallisia ja seuran ulosanti muutoinkin niukkasanaista. Raikas ilmapiiri oli muuttunut sulkeutuneen tuntuiseksi.
Samoihin aikaan toimitusjohtajaksi pestattiin todellinen seuraikoni Jussi Markkanen. Pidin tätä loistavana nimityksenä enkä siinä kohtaa ajatellut seuran niukkasanaisuudesta enempää. Markkanen ei kuitenkaan ottanut tilaa haltuun toivomallani tavalla. Alkuinnotuksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän omaan norsunluutorniinsa. Sisäänpäinkääntyneisyys seurassa paheni. Ennen niin avoin ja sympaattinen kotikylän jengi oli muuttunut omasta näkövinkkelistäni sulkeutuneeksi supattelukerhoksi.
Pian alkoi ensimmäinen todellinen kohu. Lehterän kummallisista valmennusmetodeista oli jo liikkunut huhuja ja pian kävi ilmi, että Lehterä oli pyytänyt pelaajistoa arvottamaan toisiaan erilaisiin kategorioihin, joista yksi oli esimerkiksi ”syöpä”. Joukkueen silloinen kapteeni Teemu Ramstedt oli repinyt Lehterän antamat kategorialappuset ja kertoi tästä julkisesti. Tilanne räjähti käsiin. Huhuja alkoi liikkua jos jonkinlaisista kyseenalaisista toimintatavoista ja kyseenalaisesta viestittelystä pelaajille.
Saipan peli sujui edelleen kohtalaisen hyvin, mutta trendi oli kokoajan laskeva ja kohut painoivat takaraivossa. Lopulta Lehterä sai riitaisat potkut kesken 2020-2021 kauden ja päävalmentajana kokematon Ville Hämäläinen sai pestin. Koronavuosien vaikean taloudellisen tilanteen keskellä tämä oli ymmärrettävää, mutta sen piti olla tilapäistä. Tai näin ajateltiin.
Paniikkinappulan ongelma on siinä, että sitä on joka kerta entistä helpompi painaa. Kuluja oli karsittava koronan jäljiltä ja seuraavaksi sitä päätettiin tehdä urheilullisuuden kustannuksella. Saipa lakkautti urheilutoimenjohtajan pestin ja näin ollen tuhosi Pekka Tirkkosen aikakauden viimeisenkin perinnön. Samalla tiedotettiin, että toimitusjohtaja Markkanen ottaisi tehtävät hoitaakseen. Nimitys kummastutti kaikkia jääkiekon seuraajia. Yllätyksenä tuli ainoastaan se, että nimitys oli vielä katastrofaalisempi kuin alkuun ajateltiin.
Pekka Virta! Hänen piti olla Saipan messias - Kaiken kokenut mestarivalmentaja, joka pelastaisi itsetuhon tiellä olevan lappeenrantalaisen jääkiekon. Näin ei tietystikään käynyt. Virrasta tuli uppoavan laivan lyhytaikainen kapteeni, joka oli pakotettu hylkäämään laiva jo ennen joulua. Tilalle astui jälleen Hämäläinen. Paljoa ei ollut tehtävissä. Pieleen menneet hankinnat ja lannistuneen näköinen joukkue rämpi loppukauden läpi pohjamudissa.
Kuluvalle kaudelle odotuksia ei juuri ollut. Päävalmentajana jatkoi Hämäläinen ja joukkue näytti jo paperilla hieman kummalliselta. Suurin osa hankinnoista tehtiin hyökkäykseen ja puolustuspää, sekä etenkin maalivahtikaksikko olivat täysi arvoitus. Tämä outo uhkapeli on jo tässä vaiheessa maksanut kauden. Jotain olisi ehkä ollut tehtävissä aiemmin, mutta nyt on liian myöhäistä. Kuin naulana arkkuun seuran suurimpiin omistajiin lukeutuva Timo Tersa haukkui joukkueen pelaajat paikallislehdessä. Tämä on viimeinen asia mitä haluan joukkueeltani nähdä. Oikeastaan en pyydä edes paljoa. Minua ei edes haittaa olla viimeisenä. Kunhan vain näen logolle pelaavan, täysiä taistelevan joukkueen, jonka takana seisoo suoraselkäinen organisaatio.
Hyvä jääkiekko-organisaatio ei pelkää virheitä, mutta tunnistaa ja myöntää sellaiset jos näin tapahtuu sekä ottaa niistä opikseen. Hyvä jääkiekko-organisaatio ei peittele asioita, vaan kertoo avoimesti ne asiat, jotka ulospäin kuuluukin viestittää. Hyvä jääkiekko-organisaatio ei leikkaa menoja puhtaasti urheilullisuuden kustannuksella, mikäli muita mahdollisuuksia on. Ennen kaikkea hyvä jääkiekko-organisaatio ei heitä omia pelaajiaan bussin alle vaikka vaikeita kausia olisi viisitoista putkeen. Surullisena totean, että viimeiset vuodet Saipa on ollut kaikkea tätä.
