Kauan odotettu, huikea kiekkospektaakkeli alkoi amatöörimäisellä kämmäyksellä. Vaihdoin kanavan Yle kakkoselle 18.15.15 kuullaakseni jotta ”...ratkaisumaalin teki Olli Jokinen”. Ei pitäs, kun vielä tiesin Urheiluruudun tulevan ennen matsia. Toinen pettymys oli Virkkusen puuttuminen kokoonpanosta.
Pelin edetessä rupesi lisäksi kismittämään se, että aiemmin päivällä oli käyty jäähyrikas Venäjä-Ruotsi matsi. Miksei Leijonien matseissa tapahdu...ikinä...mitään? Huolimatta näppärästä avausmaalista, kirosin Suomen hyökkäävät kentät hevon helevettiin! Kun kiekko ei pysy lavassa ja peli ei kulje, nää ykköskentän hiippailijat vaan kaartelee ja surffailee.
Nelosketjun iloiset veikot sentään olivat messissä mukana. Eritoten Hahlin menoa on ilo seurata. Jalat käy, koko ajan pyritään iholle ja – ennen kaikkea – kun kaveri saadaan tähtäimeen, VIEDÄÄN TAKLAUS LOPPUUN! Massaakin on sopivasti jotta pakit voidaan heittää susikädellä jään pintaan. Pesosella oli myös yritystä pelata peliä nimeltä jääkiekko. Vääntöä, suoraviivasta peliä ja pyrkimystä taklauksiin. Pakistossa ainakin Kukkosella oli sopivasti meininkiä otteissaan, puolustuspelin täydellisestä onnistumisesta en ole varma.
Peli kokonaisuudessaan oli perseestä, matala intensiteetti eikä tunnetasossakaan ollut paljon kehumista. Lopun nousu lämmittää tietysti mieltä, vaikka mahikset turnausvoittoon haudattiinkin. Tarvitaan siis vain pari Jokista, yksi tavallinen Peltonen ja viimeset yheksän minsaa voitetaan 4-0.
Niin, mitä sitä turhaan koohottaa koko iltaa kun homma hoituu puolilla valoilla ja vasemmalla kädelläkin.