Rock-uskottavinta mitä tiedät

[Apmp-]

Nickelback.

 

[ufon_kaakao]

Nickelback.

Vaikka olikin keskustelua häiriköivä trölli ja ansaitsee kuukauden kirjoituskiellon niin onneksi kirjoitit, nimittäin olen pitkään tuntenut pakottavaa halua tunnustaa, että pidän Nickelbackista. Mitäs siihen sanotte?

Nokitan tällä: Jimi Hendrix - All Along The Watchtower

Noh Jimi on kovimpia koskaan, mutta Jimmy on enemmän kuin rock. Jimmay on jumala, eikä pelkkään rockkiin viittaaminen ja rockin kuninkuus tee tarpeeksi kunniaa.

 

[Swearengen]

Freddie Mercury. Hän oli niin rock-uskottava, ettei hänen homoseksuaalisuutaan edes lasketa.

Jos uskomme Antti ”McCoy” Hulkkoa, ja miksi emme uskoisi, niin Andy oli Alice Cooperin kanssa kutsuttuna Freddie Mercuryn luokse yksityisbileisiin, mutta lähtivät nopeasti pois kun Mercury sai lahjaksi täytekakun, jonka sisältä ponnisti alaston pikkupoika.

---

Uskottavimmat rock-hahmot ovat minusta sellaisia äijämäisiä rokkareita, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, vaan tekevät omaa juttuaan tinkimättömällä asenteella, itsepäisesti, avoimesti ja muotivirtauksista välittämättä. Kun rock-uskottavuudessa mennään äärirajoille, niin ei saada välttämättä parasta musaa, eikä varsinkaan edes yritetä välttyä junttileimalta (Motörhead, ac/dc).

Lemmy Kilmister on tietysti henkilönä helppo ja hyvä valinta, mutta kyllähän Ted Nugent on vielä jääräpäisemmin vääntänyt kaikki nupit ja namiskat pysyvästi yhteentoista. Siinä missä Lemmy on pohjimmiltaan kiva tyyppi, josta kaikki pitävät, niin Ted Nugent on asehullu redneck, joka ei itse pidä edes faneistaan, jos he sattuvat olemaan ulkomaalaisia, liberaaleja tai muuten vääränlaisia:

Yeah they love me (in Japan) — they’re still assholes. These people they don’t know what life is. I don’t have a following, they need me; they don’t like me they need me… Foreigners are assholess; foreigners are scum; I don’t like ‘em; I don’t want ‘em in this country; I don’t want ‘em selling me doughnuts; I don’t want ‘em pumping my gas; I don’t want ‘em downwind of my life-OK? So anyhow, and I’m dead serious…"

Koska USA on monikulttuurinen maa, niin Ted Nugent kuitenkin pitää tärkeänä sujuvaa kommunikointia eri etnisten ryhmien välillä:

I use the word nigger a lot because I hang around with a lot of niggers, and they use the word nigger, and I tend to use words that communicate

Nugent on myös poliittinen kommentaattori, jolla riittää tärkeää tiedotettavaa:

I think that Barack Hussein Obama should be put in jail. It is clear that Barack Hussein Obama is a communist. Mao Tse Tung lives and his name is Barack Hussein Obama. This country should be ashamed. I wanna throw up," he said, adding "Obama, he’s a piece of s**t. I told him to suck on my machine gun.

Luonto, terveellinen ruoka ja ulkona eräily ovat myös läheisiä Ted Nugentille:

Vegetarians are cool. All I eat are vegetarians -- except for the occasional mountain lion steak.

I get a full predator spiritual erection from hunting bear, lions, coons, housecats, escaped chimps, small children, scared women and everything else that can be chased and/or hunted.

Ja jotta Nugentia ei epältäisi kaksinaamaiseksi välteltyään draftia Vietnamin sotaan:

if I would have gone over there, I’d have been killed, or I’d have killed all the Hippies in the foxholes. I would have killed everybody

Niin, se musiikki. Ted Nugentin itsensä mielestä ”Stranglehold” on varmaan edelleen maailman paras biisi. En ihan yhdy arvioon, mutta kyllähän tuo ase(nne)riffittelynä toimii:
Ted Nugent - Stranglehold w/lyrics - YouTube


Muita uskottavia rock-ihmisiä ovat ainakin Elvis Presley, Jim Morrison ja Nigel Tufnel.

 

[winston]

Uskottavimmat rock-hahmot ovat minusta sellaisia rokkareita, jotka eivät välitä muiden mielipiteistä, vaan tekevät omaa juttuaan tinkimättömällä asenteella, itsepäisesti, avoimesti ja muotivirtauksista välittämättä.

Tässäpä rock-asenne tiivistettynä. Ja kukapa olisi parempi esimerkki kuin Little Richard, joka 50-60-lukujen erittäin vanhoillisessa ja rasistisessa Yhdysvalloissa oli musta meikkaava homo, joka lauloi mielipuolisella tavalla ja draivilla uutta rytmimusiikkia epäsiveellisistä asioista valkoisille nuorille. Ja myi tietysti kuin paloiteltu leipä.

Se on aika rock.

 

[Midnight Rambler]

Kuinka saatoinkaan unohtaa Iggy Popin? Mies, jonka ei pitäisi olla enää edes hengissä, koska on tehnyt kaiken rockisti oikein. Ehdottomia idoleita.

Ted Nugent oli myös hyvä huomio. Vaikka olen itse kommunisti ja ulkomaalainen, niin siinä on redneck jota voi helposti arvostaa.

James Douglas Morrison kieltämättä jätti pysyvän jäljen myös rokkiin, mutta kyseessä on kuitenkin taiteellisesti ja kulttuurisesti niin kokonaisvaltainen hahmo, että en laittaisi tähän listaukseen mukaan. Mies itsehän halusi profiloitua ennen kaikkea runoilijaksi, eli se hänelle suotakoon sinne haudan taakse tai Afrikkaan.

 

[BigRedBob]

Tämähän on niin selvä battle, kuin olla ja saattaa. Henry Lee Rock vs Suho Superstar, pick one. Ehkä jälkimmäisen farkuista pursuavat munakarvat vievät kuitenkin voiton....

No, Suhon voi sentään mainita tässä ketjussa, Henry Leen uskottavuus jos ei mennyt aikoinaan Ninjan kanssa seiskalehden jutuissa, niin se meni Voice of Finlandissa vai missä Idolsissa se nyt kävikään.

Mainitaan vielä tähän ketjuun Plastic Tearsin jäbät. Stadin rokut tietää. Eivät osaa tai ymmärrä lopettaa ja se on jo uskottavaa.

 

[Roger Moore]

Kyllähän näitä on ties miten paljon:

-Steppenwolf
-Harrikkamies ajamassa harrikallaan ja taustalla soi em. yhtyeen "Born to be Wild"
-Scorpions
-KISS ja etenkin kaikki Gene Simmonsin maneerit lavalla.
-Ronnie James Dio
-Jo aiemmin mainittu Freddie Mercury
-Ja myös Michael Monroe kuuluu mainita

Tämän jälkeen onkin sitten tasainen nippu erilaisia kavereita sun muuta vastaavaa, mutta heidän mainitseminen ei ole niin merkittävää.

 

[Swearengen]

Tässäpä rock-asenne tiivistettynä. Ja kukapa olisi parempi esimerkki kuin Little Richard, joka 50-60-lukujen erittäin vanhoillisessa ja rasistisessa Yhdysvalloissa oli musta meikkaava homo, joka lauloi mielipuolisella tavalla ja draivilla uutta rytmimusiikkia epäsiveellisistä asioista valkoisille nuorille. Ja myi tietysti kuin paloiteltu leipä.

Little Richard ja Jimi Hendrix ovat molemmat hyviä ehdokkaita myös. Diggailen itsekin molempia, varsinkin jälkimmäistä.

 

[Falling Star]

Eikös yksi rock-uskottavuuden kulmakivistä ole ollut se, että bändi tai artisti laittaa hotellihuoneen niin sanotusti remonttiin ja lopuksi heittää television ulos ikkunasta. Vai onko tämä jo hieman old-school osastoa?

Jes. Just tämäntyyppistä vastausta olen jo odotellutkin. Mielestäni yhä rock.

Jos nyt vaikka googlaa Lemmyn kuvat, niin siellä on heti tarjolla sekä keskaria (toimittajalle?), että tupakkaa ja Jack Danielsia. Jollain tapaa nämä kaikki osuu, kun haetaan rock-uskottavuutta.

 

[lihaani]

Kyllähän Keith Richards, kun Suomessa esiintyessään kaatui kännissä suorin vartaloin turvalleen kesken keikan, oli todella rock-uskottava.

 

[winston]

No, Suhon voi sentään mainita tässä ketjussa, Henry Leen uskottavuus jos ei mennyt aikoinaan Ninjan kanssa seiskalehden jutuissa, niin se meni Voice of Finlandissa vai missä Idolsissa se nyt kävikään.

Mainitaan vielä tähän ketjuun Plastic Tearsin jäbät. Stadin rokut tietää. Eivät osaa tai ymmärrä lopettaa ja se on jo uskottavaa.

Hehe. Tragikoominen bändi, mutta se "laulaja" Miku on oikeasti ihan mukava jäbä. Tosin kovin uskottavaa ei ole yrittää näyttää ja kuulostaa Hanoi Rocksilta siinä kuitenkin massiivisesti epäonnistuen.

Suho on kyllä aika rock ja aito siinä mitä tekee. Henry Lee Rock/Roots/Whatever puolestaan todella feikki kopio kaikista mahdollisista rock-kliseistä mitä löytyy.