Rock-genre on jo ajat sitten pirstaloitunut siten, ettei mitään yhteisiä uskottavuuden nimittäjiä taida enää olla olemassakaan. Klassisia juttuja tietysti ovat tulojen määrästä riippumaton jatkuva persaukisuus, vähintään pari sukupuolitautia, linttaan astutut cowboysaappaat, sekavat puheet ja vuosien mittaan maturoituva joskin lukumääräisesti suppeneva bändärien perskärpäslauma.
Rokkarin kannattaa tosiaankin myös kuolla rock-uskottavasti. Jo edellä mainittu oksennukseen kuoleminen välttää kivasti, sähköisku ja mömmöissä uima-altaaseen päätyminen käyvät nekin hyvin. Minillä päin puuta Marc Bolanin tapaan on vähän siinä ja siinä, mutta paremman puutteessa ei mikään mahdoton juttu. Tosirokkari ei kuitenkaan sorru tällaiseen näpertelyyn, vaan vaihtaa hiippakuntaa lento-onnettomuudessa Skynyrd-miesten, SR Vaughanin ja Buddy Hollyn tapaan. Se se on rokkii eikä sinfoniaa.
Sen sijaan Lords of the New Churchin laulusolisti Stiv Bators tyri kuolemansa pahemman kerran. Bators jäi suojatiellä auton alle, kolhaisi päänsä ja heitti kammen nurkkaan. En tiedä oliko suojatiellä liikennevaloa ja paloivatko rokkarille peräti vihreät. Jos näin oli, niin Batorsilta katosivat viimeisetkin rock-uskottavuuden rippeet. Mahtoi rokkikukkoa vituttaa.