80-luvulla lapsena oli vähän sillä tavalla, että jos tahtoi katsoa televisiota, niin sitten piti katsoa Patakakkosta ja Tiistaitiimaa (vai vasta ysärilläkö alkoi) ja Kotimaan katsausta. Ei niistä aina niin kovin innostunut ollut. Jaakko Kolmoset ja vastaavat olivat vähän kuin sellaisia vanhempia sukulaisia, kuuluivat elämään pikkupakosta ja sen hyväksyi. Sitten kun on vanhennut, niin osaa näitä arvostaa, mutta kyllä sitä olisi Rambo III:n mieluummin katsonut kuin Patakakkosen.
Ehkä räikein esimerkki tällä saralla on Jukka Virtanen, jota junnuna halveksin. Vanha puhevikainen kääpä pilasi Levyraadin, jossa tuli sentään joskus rokkiakin. Nythän pidän Virtasta valtavassa arvossa ja olen tyytyväinen, että pakostakin hänen säteilylleen silloin junnuna alistui.
Onneksi minua ei viihdytetty hengiltä kersana. Se oli arvokasta kasvamista, se tylsyys, se, ettei saanut kaikkea. Nyt aikuisena ja tässä ajassa on aina saatavilla sellaista huttua, jota haluaa. Ei tule aina viihdyttyä sellaisen asian parissa, jota tarvitsee.
