Brucen lähtö oli kaikesta huolimatta yllätys, vaikka terveyspuoli legendalla oli kai pidempään reistaillut. Vastahan mies maaliskuussa julkaisi hienon Silver Rails-nimisen soololevyn, joka jäi nyt miehen musiikilliseksi joutsenlauluksi.
Bruce oli luomassa jotain aivan uutta Creamissa yhdessä Claptonin ja Bakerin kanssa. Cream oli oikeastaan musiikillista neroutta koko lyhyen aikansa, jossa varhaisen blues pohjaisen hevin juuret luotiin, mutta samalla Bakerin ja Brucen soitosta saattoi aistia vahva jazz-vivahteenkin ja ei pop-musiikkiakaan unohdettu, I Feel Free on tästä hyvä esimerkki. Kolmikkohan oli/on musiikin ammattilaisia henkeen ja vereen; trio ei toisistaan juuri ihmisinä piitannut tippaakaan, mutta muusikkoina kolmikko arvosti toisiaan ja jälki oli sen mukaista. Cream on aina uponnut meikäläiselle ja Brucen monipuolinen bassottelu peruspörinästä aina väkevämpään bassosooloiluun oli vakuuttavaan. Livebändihän Creamkin aikanaan oli.
Monissa projekteissa ja bändeissä Bruce ehti olla mukana laadukkaalla tasolla aina näihin päiviin saakka. Yksi suosikkejani oli West, Bruce, Laing, missä kaksi vanhaa Mountain-jyrää ja Bruce aloittivat yhteistyön. Kauaa ei tämäkään viritys kestänyt, mutta 3 Mountain-henkistä levyä bändi ehti tahkota, jonka jälkeen tekijämiehet lähtivät omille teilleen. Nuo levyt ovat olleet kovassa soitossa mulla yhä. Kyllähän Bruce kävi myös John Mayallin Bluesbreakerseissa, joka oli takavuosina jonkinlainen mittari kovan tason soittajalle, koska tuo yhtye oli jonkinlainen brittiläisen valkoisen bluesin korkea-akatemia minne ei noin vain ilmoittauduttu. Yhteistyö ex-Procol Harum kitaristi Robin Trower oli myös musiikillisesti merkittävää.
Rauhaisaa lepoa tälle monipuolisille bassomestarille, jolta myös kiipparit ja sellon soitto onnistuivat myös. Yläkerran soittokunta sai jälleen kovan luokan lisäjäsenen.