Kiitos osanotoista. Ei tätä vain millään pysty ymmärtämään, ettei itselläni ole enään isää. Isomummun ja papan lähdettyä surua oli niin pitkään kuin olikaan, mutta tämä tuntuu paljon pahemmalta, vaikkei tälläisiä asioita saakaan vertailla. Vieläkun äitini sairastaa MS-tautia ja oli hyvin riippuvainen Isästä ihan arkipäivän asioissa(mm. työnsi pyörätuolissa äitiäni) niin murehduttaa äidinkin puolesta erittäin paljon, miten äiti nyt pärjää.
Aina tällainen koskettaa vaikka kyseessä olisikin itselleen vieras henkilö. Osanottoni ja kovasti tsemppiä sinulle ja läheisillesi.
Lopulta aika on kuitenkin aina armelias. Ajan myötä suru ei enää hallitse vaan muuttuu, ainakin omien kokemusteni perusteella, haikeudeksi ja jäljelle jäävät kuitenkin hienot muistot. Ja ne muistot ovat ikuisia.
Oma äitini päätti päivänsä itse ollessani muistaakseni 18. Vaikka ensin tuntui varsin epätoivoiselta, sai tämänkin asian kummasti käsiteltyä.
Tämän jälkeen meistä tuli isäni kanssa läheisemmät, jos kohta ukko alkoikin kipata kuppia liiankin kanssa. Puhetta ei tietenkään uskonut ja kun lopulta uskoi, oli liian myöhäistä eikä paljoakaan enää tehtävissä. Henki ukolta lähti kaksi vuotta takaperin joulupäivänä. Sattuneesta syystä ei viime jouluna erityisemmin napannut vietellä juhlapyhiä.
Kuitenkin on aika tehnyt tehtävänsä. Alkuun oli raskasta hoitaa kaiken maailman asioita, joiden hoitamiseen ei oikein ollut osaamista. Läheisten ihmisten tuki ja oma avoimuus olivat avainasemassa. Nyt pari vuotta myöhemmin haavat ovat parantuneet ja kultaakin kalliimpia muistoja voi nykyään vaalia ilman surua, lämmöllä.
