Kuolema kävi noutamassa isoaitini viime yönä. Ikää oli jo paljon mutta mieli oli terävä loppuun saakka.
Osanottoni, isoäidit on tärkeitä ihmisiä, useammalle ihan sitä terävintä kärkeä.
Oma isoäitini lähti tästä maailmasta tuossa keväämmällä. Hänelläkin ikää toki jo alkoi olla reippaanlaisesti, mutta muisti ja järki pelasi. Se vaan kun keho pettää, niin minkäs teet. Sai onneksi vaipua ikiuneen jälkeläistensä ympäröimänä. Kaikille ei sitä suoda.
Nyt on kaikki isovanhempani poissa.
Oma mummuni, viimeinen isovanhemmistani, saatettiin viime viikonloppuna viimeiselle matkalle. Kuvaus sopii hyvin tuohon Ted Raikkaan kertomaan, meilläkin mummulla oli ikää reilusti, mutta pää toimi viimeiseen saakka ja politiikka kiinnosti erityisesti. Sitten kun ruokahalu meni ja jaloista loppui viimeinen virta, ei mennyt kuin pari viikkoa ja loppu koitti. Syksyllä olisi tullut 94 mittariin. Nyt kun oma esikoinen on 2kk ja puhkuu elämänintoa, tuli todistettua tämä elämän kiertokulku kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mummu odotti että näkee vielä poikani ja tämän serkun, kertoikin viimeisenä lauantainaan lapsenlapsenlapsistaan tarkat kuvaukset puhelimessa kaukaisemmille omaisille ja seuraavana päivänä ei kyennyt enää edes puhumaan. Elintoiminnot loppui yksi kerrallaan ja vain kaksi yötä piti maata omassa sängyssään vanhainkodissa. Kaikesta jäi sinällään hyvä mieli, tuli käytyä hyvästelemässä ja oma äitini, paljon mummua hoitaneena teki varsinaisen "saattohoidon".
Mummu kuoli vanhuuteen, mikä oli täysin odotettavaa. Silti hautajaisissa tuli itkettyä vuolaasti, koska menetys tuntui suurelta. Mummulta sai kyllä parhaat vastaukset tähän elämään, silloin kun nuorena miehenä oli toisinaan hukassa.
Nyt, kun näkee oman äitini oman poikani kanssa, näkee sen mummun rakkauden vielä ihan uudesta perspektiivistä.
Rauhalliset ikiunet kaikille edesmenneille mummuille, levätkää rauhassa.