Auts, tämä ihan kosketti. The Man himself Gary Brooker merkitsi minulle ja toki yhä musiikkinsa myötä merkitsee minulle nimenomaan pianon soittamisen yhdistämistä progeen kallellaan olevaan rockiin ja yleisesti kitaramusaan. Brooker osasi tämän taidokkaasti. Miehessä oli nallekarhumaista herkkyyttä tarvittavissa klassikoissa, mutta rosoisempikin puoli löytyi tarvittaessa. Procol Harum loi jotain suurta 60-70 luvulla ja itseasiassa PH:ta on mielestäni ollut aina vaikea lokeroida mitenkään yksitoikkoisesti johonki genreen, vaan se oli enemmän kuin osiensa summa monenlaista musiikin osamäärää.
Brookerin tulkinta sekä soitto yhdistettynä Robin Trowerin kitarataiteeseen oli Procol Harumissa mulle se juttu. Debyytti, Shine on Brightly, A Salty Dog, Grand Hotel....kaikissa omat koukkunsa ja hienoutensa. Eikä tässä kohdassa voi olla mainitsematta Keith Reidin merkitystä PH:n klassikoiden lyriikoissa. Ikävää, että Brookerinkin historiaan kuului näitä turhia tekijänoikeuden sotkuja tuotannostaan, mutta ei mennä niihin nyt. Yhtyeen kirja valoittaa noista enemmän.
Vetreässä kunnossa Gary tamppasi loppuun saakka. Taisi olla Novum - kiertue, kun hänet viimeisen kerran näin Helsingissä ja karisma täytti lavan ja toisaalta huumorikin lensi. Suuri Suomenkin ystävä hän oli, Harum nimittäin kiersi Suomea tuon tuosta.
Rauha oman alansa mestarille. Garyn muistolle asiaankuuluva juoma ja klassikot rammarista soimaan. Brooker jätti populaarimusiikkiin valtaisan perinnön, mistä moni nuori pianisti on jo nyt ja vielä ehtii ammentaa ties kuinka kauan.
