Kauniit levot Raimo Häyriselle.
Höyry oli lapsuuteni ykkösselostaja, legendaarisin ja kiinnostavin hahmo mitä genre piti sisällään. Moni muu urheilutoimittaja toki ansaitsi oman maineensa, kuka valtavalla lajitietämyksellään, kuka kyvyillään eläytyä ja luoda tunnelmaa, ja joihinkin tilanteisiin muutamat muut olivat varmasti luontevampia valintoja kuin Raimo Häyrinen. Höyryn selostustyyli oli kuitenkin mukaansatempaavasti ainutlaatuinen, ja myös röyhkeällä tavalla rohkea ja itsetietoinen. Hämmästyttävä puhenopeus oli jo meriitti itsessään, etenkin kun Höyryn artikulaatio pysyi kuosissa kovassakin vauhdissa.
Tarinaa suoltui. Höyry tiesi ja muisti paljon, hän ei todellakaan lukenut kaikkea papereista ja opetellut ennen keikkaa halpoja irtoknoppeja. Joskus Häyrinen meni tajunnanvirtansa mukana kauas horisontin tuolle puolen, ja jääkiekkomatsin tapahtumat jäivät hetkeksi pimentoon. Joissakin alemman loppusarjan mm-peleissä tuosta ei aina niin haittaakaan ollut, mielikseenhän noita riemukkaita juoksutuksia kuunteli. Yleisön reagoinneista saattoi joskus päätellä, että taisipa tulla maali, mutta toki siihen saattoi luottaa, että kyllä Höyry sitten aikanaan kertoo, kumpi teki.
Minäkin tein joskus sen, mitä muutamat lähipiirissä tekivät säännöllisemmin. Kun teeveestä tuli suorana Suomen mm-pelejä, niin toisinaan väänsin töllöstä äänen pois ja laitoin tilalle Ylen Rinnakkaisohjelman ja päästin Höyryn irti. Piti vaan toivoa, että radioääni tahdistuisi hyvin kuvan kanssa.
