4
444
Näkisin, että kyse on myös siitä, että monelle vanhemmalle lapset ovat - vähän rumasti sanottuna - sellainen pakollinen paha, joista huolehtimiseen halutaan käyttää mahdollisimman vähän aikaa ja vaivaa. Riittää, että ruokaa löytyy jääkaapista, ja kyllähän lapsi nyt osaa mennä oikeaan aikaan nukkumaan. Ja samalla vingutaan, kuinka epäinhimillistä on, kun koulu voi alkaa jo 8:lta aamulla, kun lapsethan ovat silloin väsyneitä. Ja jos se lapsi on levoton, pyörii jaloissa ja kyselee kaikkea, niin pädi kouraan ja suu suppuun. Tai istutetaan telkkarin ääreen tai pelaamaan pleikkaa. Pääasia, ettei ainakaan itse tarvitse lähteä pihalle leikkimään sen kanssa tai ylipäänsä käyttää kallisarvoista sometusaikaa sen kaiken aikaa pälättävän pikkuihmisen kanssa. Kyllä se pärjää. Tai sitten ollaan niin uraohjuksia, että pitää painaa kellon ympäri duunia, ja illalla ei sitten vaan jaksa sitä show’ta. Ei välitetä siitä, missä se viettää aikansa ja mitä tehden. Kiva kun on kavereita, joiden kanssa hengailla koulun jälkeen. Ulkoistetaan se kasvatusvastuu päiväkodille, koululle, muiden lasten vanhemmille, ja pahimmillaan nämä muut vanhemmat tekevät samoin. Kotoa sitten opitaan ne parhaat asiat, kuten huutaminen. Olin taannoin Tampereella mäkkärissä pikalounaalla, ja siinä tilausautomaatilla joku faija huusi rattaissa istuvalle lapselleen (siis oikeasti huusi), että ”ole nyt hiljaa siinä kun mä yritän tehdä tätä tilausta!” Lapsi katseli pyörein silmin vieressä. Varmasti helpottaa keskittymistä, jos saa hetken hiljaisuuden, mutta lapselle voi sanoa myös nätisti. Olisi edes pahoitellut jälkeenpäin, mutta kiukkuisena vain paasasi, kuinka tilaus meni perseelleen, kun ei saanut keskittyä. Tuoreena isänä ymmärrän, että toisinaan on hermo kireällä, mutta se ei ole sen lapsen syy. No, yhden kokemuksen perusteella en tuomitse tätä huonoksi isäksi, mutta nuo ovat niitä asioita, joita lapsi itseensä imee kotoaan.Ongelma on mielestäni niin monisäikeinen, että jonkun yksittäisen asian syyttäminen on aina hieman yksinkertaistamista. Voisin kuvitella, että vanhempien antama kotikasvatus on nykyisiellä sukupolvella aiempaa löysempää, kun tällä hetkellä monet vanhemmista ovat itseni kanssa samaa sukupolvea, joka on syntynyt tähän vapaan kasvatuksen nousun ja materialistisen puutteettomuuden aikakauteen. Näin ollen oikeanlaisia rajoja ei ole osattu asettaa. Kuitenkin, myös ennen on ollut kaikenlaisia vanhempia ja kasvatustapoja laidasta laitaan.
Nykyiset nuoret ovat myös alakoulusta tai pahimmillaan jo aiemmasta asti tottuneet elämään ruutu naamansa edessä ja älypuhelin on kasvanut käteen kiinni. Tuostahan onkin jo suhteellisen paljon tutkimuksia, miten älypuhelimet ja sosiaalinen media lisäävät keskittymishäiriöitä. Monelle nuorelle älypuhelin on myös se eräänlainen "turvapaikka"; kun keskittyminen ei enää riitä, on vain helpompi selailla kivoja asioita omasta luurista. Olen kuullut sekä koulumaailmasta että ystäviltäni lastensuojelusta kauhutarinoita siitä, miten vanhemmat tulevat opettajalle/sosiaalityöntekijälle valittamaan, että eivät saa lastaan irti puhelimesta. Mitä tämä alan ammattilainen voi siinä kohtaa tehdä, jos vanhempi ei tee omaa osuuttaan sen takia, kun ei halua olla edes hetkellisesti ilkeä omalle lapselleen? Taas kerran on todettava, että älypuhelimet eivät ole ongelmien ainoa syy, mutta olen huomannut, että kaikilla koulutusasteilla sekä lastensuojelussa noiden aiheuttamista ongelmista puhutaan jatkuvasti enemmän ja enemmän.
En mä ymmärrä, miksi lapsia hankitaan, jos niiden kasvattaminen ei kiinnosta yhtään. Ei ne tuetkaan niin isot ole, että siksi kannattaisi. Mutta en mä toisaalta ymmärrä kesälemmikkienkään hankkimista ja niiden luontoon hylkäämistä, kun ei se ollutkaan niin kivaa. Varmaan aika paljon paskasta vanhemmuudesta tulee jollain kertoimella omasta kasvatuksesta ja omista kokemuksista. Juuri siitä, että ei ole selkeitä rajoja, mikä luo turvattomuutta.