Luottoa ei pahemmin (ollenkaan) Lämsän suhteen ole, mutta totta helvetissä itse toivon suurta onnistumista ja voittokulkua. Harvemmin nämä asiat kuitenkaan minun uskosta taikka luotosta ovat kiinni.
Valmentajien arviointi on juurikin tätä; tunnepohjalta uskoa ja luottoa – tai sitten ei. Todella harvalla meistä on ulkopuolelta oikeasti ja aidosti kykyä tai mahdollisuutta arvioida hyvää valmennusta tai valmentajaa. Päävalmentajia arvioidaan mielikuvien tai pahimmoillaan penkkikoutsauksen ja lehdistötilaisuuksien pohjalta ja apuvalmentajia heitetään bussin alle oletetun työnjaon perusteella erikoistilanteiden sakatessa. Käytännössä valmentajat tekevät pitkää työpäivää, isossa ryhmässä ja jatkuvassa yhteistyössä ja lopputulemaan vaikuttaa kaikki organisaation palaset pelaajista hallitukseen.
Näkyvin mittari valmennuksen työnjäljelle on peli kentällä; sihvoslaisittain ”peli näyttää kaiken”. Tämäkin on toki yksinkertaistavaa. Lähes kaikki pitkän linjan valmentajat ovat saaneet pelin välillä toimimaan – joskus nopeammin ja joskus hitaammin – ja välillä ei ollenkaan. Ei Pekka Virrankaan kädenjälki ole joka kaudella, joka hetki ja joka kaupungissa pelkästään riemua nostattanut; tulos ja peli voivat vaihdella, vaikka valmentajan ammattitaito olisi sama tai jopa vähitellen kokemuksen mukaan karttuva.
Kuulun itse siihen todella pieneen vähemmistöön, joka oli näkevinään viime kauden aikana myös joitain ajoittaisia pieniä valonpilkahduksia Lukon pelissä. Se, että Lukon peli ajautui passiiviseksi ja korostetun yksinkertaiseksi ja jopa pelokkaaksi, tuntui olevan seurausta, ei niinkään tavoite. Osin se oli seurausta pelin tiettyjen osioiden (maalivahtipeli, muutamat oletetut avainpelaajat, erikoistilanteet, tehottomuus) sakkaamisen mukanaan tuomasta epävarmuudesta, joka tappoi peliä. Osin se oli jonkinlaista henkistä laiskuutta ja uskon puutetta – ja tässä astuu kuvaan valmennus.
Tulevalla kaudella Lämsän tehtävä on ironisesti hyvin yksinkertainen; saada joukkue pelaamaan
toivotulla tavalla. Materiaalikin antaa sille nyt paremmat mahdollisuudet. Nyt ei voi enää ”ajautua trappiin” jotenkin kummallisen vastentahtoisesti, jos se ei ole tarkoitus ja jos pelitilanne ei sitä juuri sillä hetkellä aidosti edellytä. Valmennuksen on opetettava, rohkaistava ja ennen kaikkea vaadittava – ja sitä kautta pelin on kehityttävä.
Ja koska kyseessä on tulosurheilu, jos näin ei tapahdu – on muiden aika yrittää.
