Keskustelu on ajautumassa sivuun Rauli Uramasta, mutta ketjussa on niin paljon hyvää asiaa, että on taas väliin kommentoitava.
1) Blues-sarja oli kovin playoff-sarja Tapparan taistossa kohti mestaruutta ja veikkaisin että yksi vuosituhannen kovimmista väännöistä kaikki joukkueetkin mukaan lukien. Sarja olisi ehdoton klassikko jos se olisi pelattu loppuotteluina, mutta nyt se jäi vain harvojen herkuksi. Selkäpiitä karmii vieläkin kun Tappara oli ahdingossa ja Mike "Old Dog" Stapleton johti Bluesin rivistöjä - todella kova äijä!
HPK sarja oli myös tuloksellisesti tiukka, mutta usko Tapparan voittoon ei ainakaan itselläni ollut missään vaiheesa koetuksella HPK:ta vastaan - eikä näyttänyt olevan joukkueellakaan. Kärpät olikin finaaleissa sitten ihan läpihuuto juttu.
2) Sitten tämä Jokereiden mestaruus. Kahtena vuonna peräkkäin Tappara kaatui Rautakorven yksipuoliseen hyökkäyspeliin, joka nojasi liikaa voitettuihin kulmapeleihin, joka oli kärjistäen joukkueen ainoa tapa luoda maalipaikkoja. Huippuvireinen Barkov-Tarvainen kaksikko oli tästä paras esimerkki.
Sekä TPS:ää että Jokereita vastaan tässä tuli kantoja kaskeen, joskin eri tavalla. TPS:n erittäin liikkuva ja kiekkovarma pakisto oli Tapparaa nopeampi runsaissa kulma- ja päätykiekoissa ja ehti pelaamaan "alta pois" ennen kuin Tappara sai kulmapainetta aikaiseksi. Jokereissa valmennus oli tässä asiassa myös erittäin hereillä, ja erityisesti mieleen jäi pakkikolmikko Haakana-Brooks-Vallin, joka pelasi kulmapainia erittäin vahvasti, eikä Tappara saanut asettaa käytettyä. Esimerkiksi Janne Ojanen oli kuin sulaa vahaa Kari Haakanan käsittelyssä. Lisäksi molemmissa oli yhteistä se, että Markkanen ja Draper pelasivat "vain" ok-hyvin, mutta eivät pystyneet kääntämään pelejä isoilla torjunnoilla. Jokereilla oli myös superlahjakkaita ulkomaalaisia, jotka viimeistelivät hyvällä prosentilla. Rva. Fortuna ja tuomaritkin (Henriksson, anyone?) hylkäsivät Tapparan, ja tuloksena oli selkeä tappio.
Rautakorven ja Tapparan peli hieman monipuolistui mestaruuskaudelle ja hieman yllättäinkin kaksi peräkkäistä finaalitappiota kääntyi vielä kerran henkiseksi vahvuudeksi. Joukkue oli myös kerrassaan hurjassa fyysisessa kunnossa, sillä varsinkin SM-kaudella oli koko talvi "harjoiteltu rasituksenalaisena pelaamista" (JR, suora lainaus).
Viime kaudella Rautakorven vain ja ainoastaan kevääseen tähtäävä filosofia kääntyi itseään vastaan. Diesel-vaihde jäi päälle, eikä SM-vuoden kaltaista "paikkojen aukeamista" ehtinyt koskaan tapahtua. Pitää myös muistaa, että tippuminen SM-kaudella Bluesille oli hiuskarvan varassa, eli sama "virhe" oli tapahtua jo aikaisemminkin. Ässien hurmos ja pakiston hajoaminen ns. käsiin viimeisteli lopputuloksen - joukkue ei itsekkään tainnut uskoa sarjan kääntymiseen, ja tämä saattoi olla alkukipinä JR:n eroamiselle (on ollut huhuja että JR olisi halunnut rajusti muuttaa joukkueen runkoa).
Mutta Rautakorpi voi myös katsoa itseään peiliin, sillä penkin takanakin sössittiin. Mike Stutzel oli runkosarjassa erittäin vahva maskimies ja saikin sarjan alussa jo mm. Peltosen Nickersonin hermostumaan väkivahvalla pelillä Riksmanin maalilla, mutta miehen roolia pienennettiin kun sarja eteni. Ässät oli kovassa hurmoksessa, mutta myös räjähdysaltis - jos Tappara olisi lähtenyt hieman provosoimaan ja ärsyttämään vastustajaansa enemmän, olisi Ässien hurmos saattanut mennä helposti yli ja sitä myöten jäähyjen kautta korttitalo olisi ollut hajotettavissa. Tähän hommaan juuri Stutzel olisi ollut oiva työkalu Ässien maalin edustalla, mutta kuten todettua hän jäi statistin rooliin ja tämä ase jäi käyttämättä.
Jotta tähän saadaan Uramaakin mukaan, niin nyt ainakin kevääsene valmistautuminen on erilaista kuin Rautakorven aikana. Toivottavasti ei toistu JR:n 2. tulemisen 1. kausi, jolloin joukkue säkenöi juurikin marras-joulukuussa, mutta kevät jäi lyhyeksi.