Maailman paras
1982, minä, silloin vielä poika, tulin isäni kanssa hallille, kun Raipe pelasi ensimmäistä kauttaan. En ole aivan varma, että näinkö Raipen ihan ihka ensimmäisen pelin, mutta luulen nähneeni (ainakin kotipelin).
2008, minä, nyt mies ja isä, poikani kanssa tulimme hallille kun Raipe pelasi viimeisen ottelunsa SM-liigassa. Joku selittämätön ympyrä sulkeutui. Ja tänään minä itkin ensimmäistä kertaa vuolaasti jäähallissa.
Siinä me olimme. Poikani harteilla - ja hurrasimme kiitokset maailman parhaalle jääkiekkoilijalle. Raimo Helmiselle. Ja kun poikani oli hieman hölmistynyt kun koko halli hurrasi, vaikka Ilves hävisi. Hän kysyi kesken kiitosten, että "Isi - mitä Raipe voitti?" niin vastasin,"Näiden kaikkien ihmisten sydämet" - ja uskon ja tiedän, että vaikka Raipe tänään hävisi Kärpille, niin näitä sydämiä Raipe ei voi koskaan hävitä. Niin paljon Raipe näille ihmisille urallaan antoi.
Olen niin onnekas ja ylpeä, että Raimo Helminen pelasi Ilveksessä uransa. Kasvoi Ilveksessä ja lopetti Ilveksessä. Ei pelannut missään toisessa SM-liiga joukkueessa peliäkään SM-liigassa. Oli vain Ilves. Ja oli vain Raimo.
Kun menimme autolle niin kerroin pojalleni, että isiä itkettää kovasti ja isillä on kovasti paha mieli, niin poikani sanoi: "niin minullakin isi - minuakin itkettää kovasti." ja kun pääsimme autoon, niin itkin taas. Outoa, mutta itkin silti. Itkin, koska jotain todellakin oli päättynyt - jotain kuten kuolemassa päättyy. Jääkiekkoilija Raipe oli "kuollut".
Kerroin automatkalla pojalleni, että Ilves jatkaa pelaamista jälleen syksyllä, mutta Raipe ei enää koskaan. Ja poikani, 4 vuotta, oli selvästi hämillään ja pohti asiaa. Ja kun pääsimme kotiin hän totesi äidilleen suureen ääneen jotain niin kovin Raipemaista:
"Äiti - Ilves ei pelaa enää koskaan, mutta ei se mitään: Raipe jatkaa taas syksyllä!"