HPK:n organisaatiosta kantautuvat uutiset ovat jo usean vuoden ajan olleet järjestäen negatiivisia tai vähintäänkin suurta epävarmuutta luovia. Vähintäänkin aiheellista on aloittaa keskustelu siitä, että "mihissää Kerho ny oot menossa? Mihin vittuun?"
Kartoitetaanpa vähän mennyttä ja nykytilaa. Ja profetoidaan sen pohjalta tulevaa.
Mennyt
Matkalla huipulle ja kevät 2006
80-luvun lopussa aloitettiin "Matkalla huipulle" -projekti. Projektin tavoitteena oli nostaa HPK pitkältä divarikorpivaellukselta (matkalla yksi ranskalainen visiitti liigaan äärimmäisin laihoin tuloksin) takaisin Suomen huipulle. Liiganousu saavutettiin kaudella 1987-88. Se ei ollut mikään maali: maali oli huippu, kuten sloganissa sanottiin. Määrätietoinen työ jatkui ja kolmannella liigakaudella saavutetun pronssimitalin jälkeen "matkalla huipulle" jäi sloganina historiaan.
Sekään ei silti ollut vielä maali ja vaikka slogania ei enää ollut, matka huipulle jatkui. HPK halusi pysyvästi suomalaiseksi huippujoukkueeksi. Organisaation nälkä kasvoi syödessä ja yleisö alkoi tottumaan siihen hyvään, mitä HPK sille entistä säännönmukaisemmin ja koko ajan varmemmin tarjosi. 2006 keväällä Porissa tultiin perille. Oltiin huipulla.
BitterX avasi jatkoajassa ketjun: HPK - suurseura. Organisaatio oli tuolloin maan parhaita ja tukevat eväät menestyksen jatkumiselle oli mukana.
2006-2012: Suunta katoaa
Kun HPK oli päässyt kiistattomasti huipulle, "matkalla huipulle" -visiosta tuli automaattisesti vanhanaikainen. Jälkikäteen on helppo sanoa, että sen jälkeen organisaation toiminta on ollut lyhytnäköistä ja tempoilevaa. Miksi? No tietysti siksi, että mitään visiota ei enää sen jälkeen ole ollut. Ei mitään tavoitetta, mihin koko organisaatio voisi sitoutua. Ei tavoitetilaa, mitä sponsorihankinnassa markkinoidaan. Ei mitään unelmaa, joka kannattajilla on hallille saapuessa takaraivossa.
Totta kai kaudelle 2006-2007 lähdettiin mestaruutta puolustamaan ja sen tiesi kaikki, mutta sen jälkeen mestaruudesta ei ole ääneen uskallettu puhua. Edes pidemmän tähtäimen suunnitelmissa. 2010 suorastaan pelästyttiin, kun huomattiin olevamme finaalissa. Se ei ollut kenellekään mitään, mitä odotettiin, koska ylipäätään mitään ei odotettu.
Organisaatiota leimasi vision puuttuessa tempoilu ja lyhytkatseisuus, joka on pelottavasti, mutta jälkiviisaasti sanottuna odotetusti johtanut selviytymistaisteluksi.
Tukevat eväät syötiin. Ne ei ehkä levinneet, kuin sen Jokisen tomaatti-mozzarellapatongit, mutta ne loppuivat.
Nykyisyys
Tähän on tultu. Siis tilaan, jossa kasataan paketti joka vuosi uusiksi vähin resurssein, toivotaan positiivista menestysyllätystä (kiistatta mahdollinen palloilu-urheilussa) ja pelätään pahinta.
Kevät 2006 on nyt vitusti kauempana, kuin se oli vuonna 1988 liiganousun yhteydessä. Vaatimattomat hämäläiset varoivat "mestaruus" -sanan käyttöä, mutta se oli sekä organisaatiolla, että faneilla mielensä sopukoissa. Niin mullakin, silloin pikkupoikana vuonna 1988.
Kannattajat eivät enää tiedä, mihin pyritään. Eivätkä he tiedä, mihin heidän itsensä pitäisi pyrkiä rakastamansa seuran tukemisessa.
Tulevaisuus
Laitetaanpa tähän joitakin avainsanoja
Visio
Jokainen organisaatio tarvitsee vision. Visio on se, mitä varten organisaatio on olemassa. Wikipedia kertoo, että visiota voidaan arkikielessä kutsua myös unelmaksi. Ennen HPK:lla oli visio - "matkalla huipulle". Se oli organisaation ihmisillä ja yleisöllä mielessä myös silloin, kun sitä ei enää virallisesti käytetty. Se visio oli toisinsanoen mestaruus, vaikka tyypillisen hämäläisesti sitä sanaa ei tohdittu oikeastaan ollenkaan julkisesti käyttää. Toki menestyksen säännöllistyessä mestaruudesta alettiin jopa puhua.
Nykyään kukaan ei tiedä, mistä tässä nyt oikeastaan pitäisi edes puhua. Mielen sopukoissa ei ole unelmaa, visiota, perimmäistä tarkoitusta.
Strategia
Ei ole. Not applicable. N/A.
Visio on muuten osa strategiaa. Sitäkään ei ole. Siis visiota. Eikä strategiaa.
Organisaatio
Uudistuu, mutta uudistuuko liian hitaasti? Suomalainen huippukiekko ammattimaistuu vauhdilla ja se edellyttää organisaatioiden ammattimaistumista samalla tahdilla. Ammattimaistuvatko kilpailijat nopeammin?
Fanit
Lopulta fanit / kannattajat on HPK. HPK on fanit. Moni tieteellinen tutkimus osoittaa, että suurin osa palloilujoukkueen pääsylippuja vakituisesti ostavista ostaa oikeastaan yhteisöllisyyden tunnetta. He eivät varsinaisesti osta sirkushuveja. Seura voi tarjota oheisohjelmaa ja cheerleadereita ja valotauluefektejä ja vittu vaikka sumutorvia. Joukkue voi tarjota laadukasta peliä. Mutta ne eivät ole pääsyy matseissa käymiselle. Itse asiassa seuran tarjoamat oheispalvelut ovat oikeastaan sivusälää, joka parhaimmillaan voi edistää yhteisöllisyyttä.
Joukkueen tarjoama hyvä urheiluviihde edistää yhteisöllisyyttä, mutta ennen kaikkea vahva yhteisöllisyys edistää hyvää urheiluviihdettä ja menestystä.
Nyt olemme tilanteessa, jossa fanit syyttävät seurajohtoa tapahtuneesta paskasta. Seurajohto ei ole syytön, mutta fanit ovat unohtaneet - tai eivät ylipäätään ole tajunneet - että lopulta yhteisöllisyyden tunteen tekevät he itse.
Tunnelman luominen lisää yhteisöllisyyden tunnetta, yhteisöllisyyden tunne lisää tunnelmaa.
Me emme ole luoneet mahdollisuuksia positiivisen oravanpyörän käynnistymiselle. Pientä kehitystä on tapahtunut, mutta liian hitaasti - aivan liian hitaasti.
Muistatteko, kun HPK:ta ylistettiin yhteisöllisyydestä ja siinä samassa Rinkelinmäkeä pelättiin muualla Suomessa, kuin ruttoa?
Business
Tää on erilainen bisness, mutta tää on lopulta varsin yksinkertainen bisnes.
Sen bisneksen pohjustan luo edellä käsitelty yhteisöllisyys. Katsojien itse pitää se tajuta. Seurajohdon pitää se tajuta.
Katsokaa Pelicansia. Lahtelaisen yrityksen on helppoa sponsoroida Pelsua tällä hetkellä, kun he näkevät sen yhteisöllisyyden tunteen - sen, mitä Pelicans ihmisille merkitsee.
Samaa ei ole nähtävissä Hämeenlinnassa tällä hetkellä.
Ja se tulevaisuus itsessään
- Kaikkia legendaarisimpia urheiluseuroja ympäri tän pallon ympäröi vahva yhteisöllisyys. Me voidaan toivoa, että joku venäläinen tai arabi tulee ja syytää seuraan rahaa. Rahalla voi ostaa paljon kaikkea kivaa ja siinä voidaan sitten kivasti gloryhunttailla. Se ei vaan ole sitä, mikä on pysyvää. Makarov ja Al-Wahiri voivat yhtäkkiä kyllästyä - tai peräti delata - ja sitten ei olekaan enää mitään. Pysyvyyden pohja on yhteisöllisyys. Sanonko vielä tuhannennen kerran yhteisöllisyys. Kerta kiellon päälle: yhteisöllisyys saatana.
Miksi mä sitten jauhan tuota yhteisöllisyyttä? No siksi, että varsin todistettavasti HPK merkitsee ihmisille tässä kaupungissa paljon. Hämeenlinna on kiekkokaupunki. Tämä koko toiminta nyt vain on ollut vuoden 2006 jälkeen jossakin vitun stand-by modessa ja mä haluan osaltani olla sitä avaamassa.
Mä en siis hetkeäkään epäile, etteikö tässä kirkonkylässä olisi potentiaalia huippuseuran pyörittämiseen ja menestykseen kiekossa. Mutta se menestys ei tule itsestään vaan vaatii koko HPK-perheeltä jotakin.
- Se visio. Jos kysytään "mitä HPK haluaa?", kysytään oikeastaan "mitä me, kannattajat, haluamme?".
Koska HPK olemme me.
Mitä me haluamme?
Kartoitetaanpa vähän mennyttä ja nykytilaa. Ja profetoidaan sen pohjalta tulevaa.
Mennyt
Matkalla huipulle ja kevät 2006
80-luvun lopussa aloitettiin "Matkalla huipulle" -projekti. Projektin tavoitteena oli nostaa HPK pitkältä divarikorpivaellukselta (matkalla yksi ranskalainen visiitti liigaan äärimmäisin laihoin tuloksin) takaisin Suomen huipulle. Liiganousu saavutettiin kaudella 1987-88. Se ei ollut mikään maali: maali oli huippu, kuten sloganissa sanottiin. Määrätietoinen työ jatkui ja kolmannella liigakaudella saavutetun pronssimitalin jälkeen "matkalla huipulle" jäi sloganina historiaan.
Sekään ei silti ollut vielä maali ja vaikka slogania ei enää ollut, matka huipulle jatkui. HPK halusi pysyvästi suomalaiseksi huippujoukkueeksi. Organisaation nälkä kasvoi syödessä ja yleisö alkoi tottumaan siihen hyvään, mitä HPK sille entistä säännönmukaisemmin ja koko ajan varmemmin tarjosi. 2006 keväällä Porissa tultiin perille. Oltiin huipulla.
BitterX avasi jatkoajassa ketjun: HPK - suurseura. Organisaatio oli tuolloin maan parhaita ja tukevat eväät menestyksen jatkumiselle oli mukana.
2006-2012: Suunta katoaa
Kun HPK oli päässyt kiistattomasti huipulle, "matkalla huipulle" -visiosta tuli automaattisesti vanhanaikainen. Jälkikäteen on helppo sanoa, että sen jälkeen organisaation toiminta on ollut lyhytnäköistä ja tempoilevaa. Miksi? No tietysti siksi, että mitään visiota ei enää sen jälkeen ole ollut. Ei mitään tavoitetta, mihin koko organisaatio voisi sitoutua. Ei tavoitetilaa, mitä sponsorihankinnassa markkinoidaan. Ei mitään unelmaa, joka kannattajilla on hallille saapuessa takaraivossa.
Totta kai kaudelle 2006-2007 lähdettiin mestaruutta puolustamaan ja sen tiesi kaikki, mutta sen jälkeen mestaruudesta ei ole ääneen uskallettu puhua. Edes pidemmän tähtäimen suunnitelmissa. 2010 suorastaan pelästyttiin, kun huomattiin olevamme finaalissa. Se ei ollut kenellekään mitään, mitä odotettiin, koska ylipäätään mitään ei odotettu.
Organisaatiota leimasi vision puuttuessa tempoilu ja lyhytkatseisuus, joka on pelottavasti, mutta jälkiviisaasti sanottuna odotetusti johtanut selviytymistaisteluksi.
Tukevat eväät syötiin. Ne ei ehkä levinneet, kuin sen Jokisen tomaatti-mozzarellapatongit, mutta ne loppuivat.
Nykyisyys
Tähän on tultu. Siis tilaan, jossa kasataan paketti joka vuosi uusiksi vähin resurssein, toivotaan positiivista menestysyllätystä (kiistatta mahdollinen palloilu-urheilussa) ja pelätään pahinta.
Kevät 2006 on nyt vitusti kauempana, kuin se oli vuonna 1988 liiganousun yhteydessä. Vaatimattomat hämäläiset varoivat "mestaruus" -sanan käyttöä, mutta se oli sekä organisaatiolla, että faneilla mielensä sopukoissa. Niin mullakin, silloin pikkupoikana vuonna 1988.
Kannattajat eivät enää tiedä, mihin pyritään. Eivätkä he tiedä, mihin heidän itsensä pitäisi pyrkiä rakastamansa seuran tukemisessa.
Tulevaisuus
Laitetaanpa tähän joitakin avainsanoja
Visio
Jokainen organisaatio tarvitsee vision. Visio on se, mitä varten organisaatio on olemassa. Wikipedia kertoo, että visiota voidaan arkikielessä kutsua myös unelmaksi. Ennen HPK:lla oli visio - "matkalla huipulle". Se oli organisaation ihmisillä ja yleisöllä mielessä myös silloin, kun sitä ei enää virallisesti käytetty. Se visio oli toisinsanoen mestaruus, vaikka tyypillisen hämäläisesti sitä sanaa ei tohdittu oikeastaan ollenkaan julkisesti käyttää. Toki menestyksen säännöllistyessä mestaruudesta alettiin jopa puhua.
Nykyään kukaan ei tiedä, mistä tässä nyt oikeastaan pitäisi edes puhua. Mielen sopukoissa ei ole unelmaa, visiota, perimmäistä tarkoitusta.
Strategia
Ei ole. Not applicable. N/A.
Visio on muuten osa strategiaa. Sitäkään ei ole. Siis visiota. Eikä strategiaa.
Organisaatio
Uudistuu, mutta uudistuuko liian hitaasti? Suomalainen huippukiekko ammattimaistuu vauhdilla ja se edellyttää organisaatioiden ammattimaistumista samalla tahdilla. Ammattimaistuvatko kilpailijat nopeammin?
Fanit
Lopulta fanit / kannattajat on HPK. HPK on fanit. Moni tieteellinen tutkimus osoittaa, että suurin osa palloilujoukkueen pääsylippuja vakituisesti ostavista ostaa oikeastaan yhteisöllisyyden tunnetta. He eivät varsinaisesti osta sirkushuveja. Seura voi tarjota oheisohjelmaa ja cheerleadereita ja valotauluefektejä ja vittu vaikka sumutorvia. Joukkue voi tarjota laadukasta peliä. Mutta ne eivät ole pääsyy matseissa käymiselle. Itse asiassa seuran tarjoamat oheispalvelut ovat oikeastaan sivusälää, joka parhaimmillaan voi edistää yhteisöllisyyttä.
Joukkueen tarjoama hyvä urheiluviihde edistää yhteisöllisyyttä, mutta ennen kaikkea vahva yhteisöllisyys edistää hyvää urheiluviihdettä ja menestystä.
Nyt olemme tilanteessa, jossa fanit syyttävät seurajohtoa tapahtuneesta paskasta. Seurajohto ei ole syytön, mutta fanit ovat unohtaneet - tai eivät ylipäätään ole tajunneet - että lopulta yhteisöllisyyden tunteen tekevät he itse.
Tunnelman luominen lisää yhteisöllisyyden tunnetta, yhteisöllisyyden tunne lisää tunnelmaa.
Me emme ole luoneet mahdollisuuksia positiivisen oravanpyörän käynnistymiselle. Pientä kehitystä on tapahtunut, mutta liian hitaasti - aivan liian hitaasti.
Muistatteko, kun HPK:ta ylistettiin yhteisöllisyydestä ja siinä samassa Rinkelinmäkeä pelättiin muualla Suomessa, kuin ruttoa?
Business
Tää on erilainen bisness, mutta tää on lopulta varsin yksinkertainen bisnes.
Sen bisneksen pohjustan luo edellä käsitelty yhteisöllisyys. Katsojien itse pitää se tajuta. Seurajohdon pitää se tajuta.
Katsokaa Pelicansia. Lahtelaisen yrityksen on helppoa sponsoroida Pelsua tällä hetkellä, kun he näkevät sen yhteisöllisyyden tunteen - sen, mitä Pelicans ihmisille merkitsee.
Samaa ei ole nähtävissä Hämeenlinnassa tällä hetkellä.
Ja se tulevaisuus itsessään
- Kaikkia legendaarisimpia urheiluseuroja ympäri tän pallon ympäröi vahva yhteisöllisyys. Me voidaan toivoa, että joku venäläinen tai arabi tulee ja syytää seuraan rahaa. Rahalla voi ostaa paljon kaikkea kivaa ja siinä voidaan sitten kivasti gloryhunttailla. Se ei vaan ole sitä, mikä on pysyvää. Makarov ja Al-Wahiri voivat yhtäkkiä kyllästyä - tai peräti delata - ja sitten ei olekaan enää mitään. Pysyvyyden pohja on yhteisöllisyys. Sanonko vielä tuhannennen kerran yhteisöllisyys. Kerta kiellon päälle: yhteisöllisyys saatana.
Miksi mä sitten jauhan tuota yhteisöllisyyttä? No siksi, että varsin todistettavasti HPK merkitsee ihmisille tässä kaupungissa paljon. Hämeenlinna on kiekkokaupunki. Tämä koko toiminta nyt vain on ollut vuoden 2006 jälkeen jossakin vitun stand-by modessa ja mä haluan osaltani olla sitä avaamassa.
Mä en siis hetkeäkään epäile, etteikö tässä kirkonkylässä olisi potentiaalia huippuseuran pyörittämiseen ja menestykseen kiekossa. Mutta se menestys ei tule itsestään vaan vaatii koko HPK-perheeltä jotakin.
- Se visio. Jos kysytään "mitä HPK haluaa?", kysytään oikeastaan "mitä me, kannattajat, haluamme?".
Koska HPK olemme me.
Mitä me haluamme?
Viimeksi muokattu: