Pulp Jatkis - tarinoita väkivallasta

[Uleåborgir]

Majuri ja hänen koiransa astuvat näyttämölle. Leijonan jahtaamana gibbonina. Elämä vilisee filminauhana silmieni edessä.

Valitsin tikkaat, valitsin ne, vaikka pelkään korkeita paikkoja. Silti päättelin, että korkeus suojaa minua nikkelimyrkytykseltä, se on tappava tauti. Olin survaissut rautaputken povariini murskaten siellä vetelehtivän Camel-savukerasian. Olisinpa voinut sytyttää Camelin. En kuitenkaan ajatellut sitä. Aloin nousta tikkaita, ja alakaupungin neonvalot välkkyivät silmissäni kuin öiset kangastukset, kuin jalokaasukäyttöiset kummitukset. En kuitenkaan huomannut niitä, koska adrenaliini virtasi suonissani. Käteni lipsuivat liukkailla pienoilla, mutta etenin, kuten etenee sellainen gibboni, jota leijona jahtaa.

Luoti oli tehdä minulle uuden jakauksen. Se otti kimmokkeen vastapäisen ruskeakiven fasadista. En kuitenkaan huomannut luotia. Silloin alimman kattotasanteen vieressä ollut ikkuna avautui, ja näin, että sieltä minua katseli vanha mies sotilaspuvussa juoden kuumaa suklaata. Saattoi olla vetsku, ajattelin, majurin tähdet. Tai sitten b-mielisairaalan ukkoja, karannut. Ehkä nisti, jolle huumeet tarjosi Setä Samuli ja jätti sitten katuojaan, jossa puliukko eli viimeiset päivänsä kuollen. Tämä mies ei kuitenkaan ollut yksin, vierelläään sillä oli valtava piski, jonka keltaiset hampaat kiilsivät yössä kuin viemärityömaan keltaiset varoitusvalot. Piski haukkui minulle yhä koristen, ja mies käski sen olla hiljaa. Taisi kirotakin. Hänen peililasinsa kiilsivät yössä kuin öljyiset lätäköt, joihin laitapuolen kulkija on sortunut, metroasemalla. Kädessään hänellä oli valkoinen keppi. Asunnon seiniä valaisivat sinertävät varjot, huoneessa oli televisiovastaanotin auki, mitä ihmettelin.

- Sotamies ryömii sisään, mies kiljaisi nostaen ikkunalasin ylös.

Tottelin miestä, vaikka piski haukkui leuat vaahdossa ja sen kaihin värjäämät silmät muljahtelivat. Toisella kädellään mies piti kiinni koiran kaulapannasta, jossa ei ollut veromerkkiä tai sitten piirikunnan veromerkit on asetuksella määrätty tekemään puhtaasta kullasta.

- Rita, suu kiinni, mies komensi. Koira rauhoittui. Minusta näytti, että koira olisi puhunut miehelle hieman jotakin. Sitä paitsi koiralla oli ilmiselvät pallit, miksi sillä oli naisen nimi? Olinko tulossa hulluksi? Kenties, mutta se ei nyt ollut suurin huoleni. Takaani kuulin, kuinka tikkaita noustiin. Gubbe laski verhon alas. Vaikka koira makasi television edessä, ei koiran hahmo heittänyt varjoa. Kylmä hiki virtasi selkääni pitkin, vaikka olin läkähtyä ponnistuksesta. Huoneen lattia oli kylmä kuin Cloudyn raukea katse, kun antaudun hänen kanssaan kuumiin syleilyihin. En kuitenkaan voinut ajatella Cloudyä, kireys housuissani oli muuttunut kahdeksi kutistuneeksi rusinaksi.

- Kumarra ja suojaudu, mies huusi kehottaen minua hörppäämään hieman kuumaa suklaata ja ottamaan jonkin verran kinkkuvoileipää. Tottelin. Ikkunalasi helähti rikki murskautuen tuhansiksi siruiksi, mutta ääni sekoittui alakaupungin riettaisiin ääniin. Lattialle kolahti käsikranaatti, josta oli sokka irti. Elämäni kelautui filminauhana silmieni edessä, tiesin kuolevani…

 

[JHag]

Minä ja Hönö

Olen varma, että käsite “elämä juoksee filminauhana silmissä” on sellaisen luuserin keksimä, joka ei ole koskaan ollut kuolemaisillaan. Luulin turhaan pääseväni katsomaan elämäni parhaimpia hetkiä kranun sihistessä lattialla kuin psykopaattinen tulikärpänen huoran pikkuhousuissa. Ainoa kuva, jonka tavoitin, oli surullisenkuuluisan lapsuuteni aikainen pikainen snapshot 35th streetin koulukodista.

Kuvassa virnuilin painaessani pienemmän kaverin päätä vessanpönttöön. Pönttö oli täynnä virtsaa ja oksennusta, olinhan itse huolehtinut sen täyttämisestä. Koulukiusaaminen oli lähes ammattini tuolloin, olin siinä hommassa kekseliäs, luova ja pahantahtoinen. Minulla oli myös yksi innokas fani, Hank “Hönö” Hansen, joka käytti päivänsä oman räkänsä syömiseen. En tarkoita nenän kaivamista ja pikku palojen syömistä. Hönö imi mehupillillä omaa nenäänsä ja jos nukahdit, hän vieraili myös sinun kolvillasi. Hönö Hansen avusti minua muistikuvassani. Hän poltti sytkärillä kontillaan olevan pojan persettä. Vanha kunnon Hönö! Viikko tämän jälkeen hän tappoi machetella kolme satunnaista vastaantulijaa ja sytytti sitten itsensä tuleen 7th avenuen Gulf-asemalla. Hän jätti kirjeen minulle. Siinä luki: “Fire!”.

Frank O' Quinn! Frank vittu O'Quinn! Poliisi, jonka kovin juttu tähän mennessä oli ollut pääkirjaston palauttamatta jääneiden kirjojen tapaus. Mitätön, verovirkailijan näköinen slurkki, takuuvarma pedofiilirunkkari, jolle kelpasivat tytöt ja pojat. Kunhan ikää oli alle seitsemän vuotta. Frank – sinunko takiasi Roy Steele muka kuolee? Ei vittu kiitos!

Majurin tarina

Majuri evp. Timothy TA Michaelson oli valeasussa. Hän oli oikeasti hyvin kaukana sokeasta ja retardista höpisijästä. Majuri hän kyllä oli, mutta vaarallinen sellainen. Vietnamissa hänet tunnettiin nimellä “Kyläntuhoaja”. Michaelsonille ei riittänyt Vietkong-sissien tappaminen, sillä hän vihasi koko helvetin Vietnamia ja joka ainoaa sen kansalaista. Tarkemmin sanoen Majuri vihasi kaikkia ihmisiä, jotka poikkesivat ulkoisesti hänen white trash -olemuksestaan.

1960-luvun lopulla ei vielä perusteltu jokaisen maitolasin kaatumisen jälkeen kriisiryhmää uhreille, eikä vihanhallintakurssejakaan ollut olemassa. Raiskauskin tapahtui vain silloin, kun musta mies rakasteli valkoista naista. Niinpä Michaelson pääsi toteuttamaan itseään tuhoamalla useita kyliä asukkaineen ja lemmikkeineen. Asiaa ihmetteleville majuri kertoi kuitenkin olevansa hyvin tasapuolinen kaveri. -Tapan jokaisen ikään ja sukupuoleen katsomatta. Esittelen näille rääpäleille siis demokratian periaatteet, räkätti Michaelson, jos joku arvosteli häntä. Yhdysvaltain sotaoikeus oli eri mieltä ja siksi Michaelson oli valeasussa. Häntä uhkasi elinkautinen vankeus sotarikoksista. Majuri Michaelson naamioitui – majuriksi! Sokeaksi majuriksi nimeltä Patrick O'Neefe.

En tuolloin tiennyt vielä tuota ja siksi olin saada paskahalvauksen, kun näin Majurin syöksyvän salamana kranaatin luo paiskaten sen ulos ikkunasta huutaen -Kuolkaa!! Olin melko lähellä menettää rakkoni hallinnan odottaessani räjähdystä. Turhaan. Mitään ei kuulunut

-Vastapäisen talon meksikolaisäpärät leikkivät kanssani. He heittelevät aidon näköisiä kranuja ikkunastani ja keskimäärin joka 10.kranaatti on oikea. Pysyy vittu refleksit kondiksessa, vinkaisi vain hieman huohottava Majuri yrittäen samalla ilmeisesti hymyillä. Hammaskalusto oli kauttaaltaan keltainen, kusenkeltainen.

-Voi luoja, ilmoita paskalakeille tuollaisista leikeistä, huudahdin
-Miksi ilmoittaisin, olen itse ideoinut koko homman. Katso housujani poika. Massiivisin erektio sitten Vietnamin! Otatko suklaata?

Minä ja narttuni

Päätin jättää väliin ja yrittää jatkaa matkaani Cloudyn luokse. Bensa-asemalle ei enää ollut menemistä, ellei halunnut ruskeaa ja rapeaa kuorrutusta. Hiivin varovasti palotikkaille ja käsitin samantien, miksi olin kokenut vision entisestä koulukodistani. Joskus minulla leikkaa hitaasti kuin maissia leikkaavalla neekeriorjalla, joka tajuaa leikanneensa jalkansa poikki puolivälissä sarkaa hypittyään sinne asti yhdellä jalalla. Kaveri, jonka päätä uitin vessanpöntössä oli Frank O'Quinn! Meillä oli yhteinen menneisyys ja keskinäinen vihasuhde. Vitun Frankie-boy – onko tämä sinun käsityksesi hyvästä pilasta? Tapatat itsesi ja lavastat minut syylliseksi? Vai mistä perkeleestä tässä on kysymys?

Hetken päästä olin kotonani. Siis öisellä kadulla. Vilkaistessani taaksepäin, huomasin Rita-koiran lähteneen minun mukaani. Kaveri sai siis valita kahden seinähullun välillä ja otti minut. Arvelin Ritan olevan sittenkin narttu ja nyt se näytti haluavan olla minun narttuni. Hampaissaan Rita kantoi riekaleista korvalehteä, joka oli revitty tummaihoisen ihmisen päästä. Jep, vastapäiset meksikolaisäpärät.

 

[alwahla]

Camilla

Nainen hyväili minut hereille. Oli kulunut viikko Majurin erektiosta ja olin ilmeisesti löytänyt taas tieni Camillan luo.

Tutustuin Camillaan osittain vahingossa. Olin tapani mukaan viihteellä kaupungin pimeillä kujilla, kun päädyin - väsymyksen ja parin nyrkkitappelun kautta - johonkin betonikolhoosiin. Sisältä kuului puhetta ja koska vesisade oli muuttunut rajuksi, astuin sisälle himmeän valon täyttämään likaiseen entiseen liikuntasaliin.

Nuori jannu, jonka eteen oli kerääntynyt harras joukko luuserimaisia olentoja, joita joskus olisi ehkä sivulauseessa mieheksi tullut kutsuttua, oli kertomassa jotain tarinaa Navy Seal-ajoistaan. Katsoin taakseni ja huomasin valtavan lakanan, jossa seisoi seuraava teksti: "Johnson MacFail, life coach ja parisuhdeterapeutti paikalla 2 - 17. Vapaa pääsy. Ilmainen tarjoilu."
Lakanan alla oli kuutisenkymmentä olutpulloa sekä muutama vodkapullo. Nappasin vodkat mukaani ja rysähdin lähimmälle penkille niitä juomaan.

"Jo SWAT-koulutuksen ensimmäisellä viikolla kurssikaverini oli käynyt läpi kaikki naispuoliset kurssikaverit, opettajat sekä naapurin päiväkodin tädit. Hänen ei tarvinnut kuin sormiaan näpsäyttää, niin nainen oli myyty. Eihän tuo mikään ihme ollut: olihan tämä kurssikaverini albiino, liki seitsemän jalkaa pitkä ja painoi miehiset 150 paunaa. Äänikin sillä oli kuin Steve Buscemilla…."

Join pitkät kulaukset vodkapullostani ja nakkasin sen nurkkaan. Avasin toisen ja huomasin, että haltioitunut fanijoukko edessä seurasi hartaasti ohjaajansa puhetta.

"Olen nyt Broadwayn lähellä sijaitsevassa näyttelijäkoulussa vaksina ja viime viikolla yritin lähestyä nuorta norjalaista draamaopettajaa iskumielessä. Eihän siitä mitään tullut, koska änkytin niin pahasti. Olisihan tuo nainen juuri sellainen unelmieni täyttymys: kuutisen vuotta minua vanhempi, entinen rytminen kilpavoimistelija, joka on kuulemma sinkku ollut viimeiset kolme viikkoa. Hänen nimensä on Camilla ja uskon…."

Sammuin penkille ja kun heräsin viisi tuntia myöhemmin, huomasin fanijoukon triplaantuneen. Häivyin paikalta.

Seuraavana päivänä törmäsin Camillaan maleksiessani katuja kevyessä pilvessä. Hondurasialainen kaverini oli antanut, katkottuani häneltä ensin viisi kylkiluuta ja murskattuani hänen nilkkansa krokettimailalla, minulle parisataa grammaa parasta hondurasialaista tavaraa ja vaikka olin aluksi ollut hieman skeptinen nähdessäni kaman ensimmäisen kerran, olin hiljalleen huomannut sen tehokkuuden. Jostain sivukadulta eteeni astui blondi, joka rupesi heti tarjoamaan suihinottoa, jos antaisin hänelle osan kamastani. Tarjous, jolle ei voinut sanoa ei. Tiesin ilman kysymyksen esittämistäkin löytäneeni Camillan.

 

[Kilvenkantaja]

Nousin ylös sängystä ja totesin lattian tuntuvan tukevalta jalkojen alla. Olin valmis jatkamaan matkaani.
”Millon nähdään taas?”
Hymähdin. Minä olin kaukana huumeriippuvaisesta, mutta olin oivaltanut hyvin nopeasti, että Camilla ei ollut. Ainoa tapa nauttia Cammillan seurasta oli tuoda hänelle kamaa. Etsiskelin vaatteitani nuhjuisesta huoneesta enkä vastannut naiselle.

Olin yllättynyt siitä, että viikon jälkeen poliisit eivät olleet vieläkään päässeet jäljilleni. Amatöörit, ajattelin lievää ylimielisyyttä tuntien samalla kun kiristin vyötä. Tiesin olevani listalla ykkösenä. Jokainen, joka tappoi poliisin, oli erittäin suuressa vaarassa joutua itsekin tapetuksi. Ongelma oli siinä, että minä en ollut valmis kuolemaan jonkun Frank O' Quinnin takia.

Jätin Camillan makaamaan alastomana sänkyynsä annettuani hyvin epämääräisen lupauksen, että näkisimme pian. Tiesin, että Camillasta olisi minulle vielä hyötyä. Hän tunsi ihmisiä, totta kai kun oli itsekin sellainen. Roy Steel ei enää ollut, hän oli henkipatto, poliisintappaja. Tajusin virnistäväni, mutta hymyni hyytyi kun astuin ulos kadulle. Pettymys oli valtaisa. Kun piileskelee, sitä kuvittelee saavansa suurkaupungin hämäryyden ja sen epämääräisten kujien pimeyden suojakseen. Jouduin kuitenkin varjostamaan silmiäni jouduttuani kirkkaaseen auringonpaisteeseen.
”Vitun loistavaa”, kirahdin hampaideni välistä, kopeloin hetken takkini taskuja ja löysin lopulta aurinkolasit. Muistin, että hallussani oli myös todistusaineistoa, ja pengoin Frankin kuvan ja käyntikortin taskustani.
”Sun poikaystävä?”
Haistoin miehen ennen kuin näin hänet. Käännyin hitaasti ympäri ja tajusin helpotuksekseni tuijottavani katujen asukkia. Peräännyin vaistomaisesti kauemmas päästäkseni hengittämästä miehen löyhkää.
”Ei ole poikaystävä”, tokaisin.
Mies käkätti tukkapehkonsa alta ja vilkaisin hänen silmiään. Liian terävä katse sai minut jälleen epäluuloiseksi. Tiesin varsin hyvin, että tämä mies kertoisi kaiken näkemänsä ensimmäiselle poliisille, joka ymmärtäisi tarjota palkkioksi muutamaa dollaria. Minun kannaltani ei olisi hyvä, jos mies kuvailisi kytille nähneensä poliisin tappajan uhrinsa valokuvan kanssa.

Otin jalat alle ja kuuntelin korvat punaisina miehen solvauksia, joita tämä huusi niin että koko katu raikui. Annoin miehen rääkyä, vaikka mieli teki kääntyä. Jatkoin matkaani ja tähyilin puhelinkoppia. Halusin soittaa huoralta löytämäni käyntikortin puhelinnumeroon, silläkin uhalla, että käyntikortti tosiaan olisi italialaisten pitämä pizzeria vailla muita rikollisia kytkentöjä kuin pienimuotoinen verojen kierto. Ja jos se tosiaan olisi tavallinen pizzeria, voisin poiketa sinne syömään. Muistelin kävellessäni ravintolan osoitetta, enkä huomannut, että joku seurasi minua. Kun olin löytänyt puhelinkopin ja pyörittelin pizzerian numeroa luuri korvalla, kopin likaisen lasin läpi näin valtavan koiran, joka istui ja tuijotti minua.
”Voi jumalauta”, ähkäisin ääneen ja samassa tajusin, että puheluuni vastattiin.

 

[Palstalegenda]

- Pizzeria Mahmud
- ... Ööö.
- Mita sina sanoa?

Säpsähdin. Löin luurin alas niin jämäkästi, että koko puhelinkoppi värähdytti tannerta kuin ydinkoe Novaja Zemlja'lla. Krapulapizzani jäi nyt syömättä, koska krapula ilman pizzaa iski päälleni kuin punatukkainen ja käheä-ääninen huora silmillään punaisten lyhtyjen kadulla.

Syöksyin ulos puhelinkopista törmeten saman tien seepran kokoiseen koiraan. Mietin mitään miettimättä ensi viikon lottonumeroita ja uskoin hetken, että olin iskeytynyt kiinanmuuriin. Nostaessani takaraivoani Lähi-Idästä rehellisesti varastetun öljyn päällystämältä asfaltilta, näin edessäni majuri Timothy TA Michelsonin.

- Sotamiehen demokratia se taas äänesti. Ajolähtö vai takapesät täynnä? Sen näkee, että merkki on päällä.

Majurin erektio koveni. En halunnut nähdä sitä ja siksi näin vain sen.

Majuri ojensi kätensä. Tartuin siihen, samalla kun vielä laskin Saturnuksen kuita.

- Mennään, sanoi majuri ja työnsi minua olkapäästä.

Hiljaisuus huusi.

Kävellessämme majuri hymyili ja vilkaisi välillä. En ollut varma, hipaisiko persettäni välillä majurin käsi vai seepran kieli. Majurin silmät hymyilivät leveämmin kuin Mona Lisan vittu.

- Tuolla. Frank O'Quinn'llä on asiaa tuolla vanhan lihatehtaan luona.
- Siis... Eikö hän ole kuollut?
- Saattaa olla.

Koira pysähtyi ja kusi.

- Olen opettanut sen kusemaan kaikkien kommunistien talojen kohdalle. Siviilipalvelusmiesten hippikommuunien kohdalle se paskoo.

Nauraessaan majuri kaivoi nokkaansa ja ojensi räkäpallon äsken kusseelle koiralleen. Koira lipoi sen suihinsa ja paskoi seuraavalle tontille.

- Huonoa aluetta, puuskahti majuri kyllästyneenä.
- Nouse portaat, sotamies. Lihatehtaalla on sanottavaa.

Jokainen askel tehtaan portaissa kumisi korvissa kuin nyrkkeilykehään menevän ja turpiinsa ottavan aloituskongi.

- Frank, niin Frank... majuri tiputteli sanojaan.
- Katolisen kirkon papit ja paavi...
- Vietkongin vitut.
- Yhteys...

Majuri madallutti ääntään ja tarkensi katsettaan, sen näin katsomattakin.

- Kerron nyt sen sinulle, sotamies. Tämä asia liittyy JFK:n salamurhaankin.

Yhtäkkiä mangustin kokoinen albiinorotta juoksi läpi tehdashallin. Seepran kokoinen Rita-koira lähti juoksemaan sen perään. Hihnasta irronnut majuri horjahti yli tasanteen laidan ja syöksyi kohti alla jauhavaa lihamyllyä. Kalenterini pysähtyi, kun jäin tuijottamaan majuri Timothy TA Michelsonin jauhautumista atomeiksi. Pakkauskoneet paketoivat majurin elämän. "ALE 30 %" paketoi halpamarketin logolla varustettuja kelmuja. Vilkaisin haarojaan nuolevaa, äsken edesmenneen majurin, koiraa, ja sen vieressä ollutta kuollutta albiinorottaa. Koiran vieressä oli majurilta lihamyllyyn tipahtaessaan pudonnut lehtiö.

 

[Beneway]

Ihmettelin hetken paikoillani, mitä helvettiä juuri oli tapahtunut. Tehdas vaikutti typötyhjältä, eikä kukaan ollut kuulemassa Majurin suunnatonta sotahuutoa hänen pudotessaan lihamyllyn syövereihin. Loin katseen takaisin Majurin hurttaan, joka oli siirtynyt mussuttamaan albiinorottaa lähes suuremmalla innolla kuin äskettäin saamaansa räkämyökkyä.

"Voi vittu", tokaisin mielessäni, mutta saatoin sanoa sen ääneen. Vaikka Majuri olikin täysi sekopää, oli hänellä ilmeisesti tärkeää tietoa Frank O'Quinnin tapauksesta. Oliko Frank muka vieläkin elossa? Ei voinut olla. Näinhän omin silmin, kun se huora oli ampunut Frankin aivot pitkin haisevan kujan seiniä.

Palasin tuohon hetkeen mielessäni. Hopeinen pistooli mylvi, ja aivoton Frank levisi puolittain roskalavan taakse. Tarkkailin tilannetta kujan toisesta päästä kulman takaa. Olin juuri tullut ulos omasta kantabaaristani, sillä rahani olivat loppuneet, eikä runkkari-baarimikkokaan suostunut enää tarjoilemaan velaksi. Kyyristyttyään hetkeksi ruumiin ylle, otti huora jalat alleen ja hölkkäsi pois kujalta. Samassa roskalavan läheisyyteen juoksi muutamia siviilejä, jotka olivat kuulleet laukauksen. Yhdessä he päivittelivät paniikinomaisesti tapahtunutta huutaen samalla apuun ambulanssia, poliisia ja yläkerran herraa.

Hölkkäsin itsekin paikalle, ja kun vihdoin ohitin roskalavan nähdäkseni Frankin ruumiin, huomasin hänen vieressään jotain tuttua. Liian tuttua. Frankin vieressä komeili oma aseeni. Tunnistaisin tuon Coltin vaikka sokeana. Kahvassa, ja piipun päässä olevat tummat kulumat, sekä muut useat naarmut olivat pinttyneet mieleeni vuosien saatossa. Olinkin ihmetellyt mihin olin tuon aseeni hukannut. Normaalisti se oli lojunut lipastoni pohjalla hätävarana, mutta jokunen viikko sitten oli ase ihmeellisesti kadonnut. Arvelin tuolloin, että olin kännipäissäni hukannut pistoolin kaiken kämpässäni lojuvan paskan sekaan, mutta nähtävästi olin luullut väärin. Se oli varastettu, ja nyt se lojui teloitetun konstaapelin vieressä. Vasta laukaistuna. Täynnä sormenjälkiäni.

Poliisit saapuivat paikalle epäilyttävän nopeasti. He totesivat Frankin kuolleeksi ja alkoivat eristää aluetta. Lähdin hitaasti valumaan tapahtumapaikalta poispäin, sillä olinhan poliisisetien vanha tuttu. En todellakaan halunnut, että nuo kusipäät huomaisivat minut tapahtumapaikalla. Päästyäni ensimmäisen kulman taakse lähdin hitaasti juoksemaan. Tiesin mihin se huora oli matkalla, ja minun oli selvitettävä tapaus, sillä muutoin taivas putoaisi niskaani.

Baari-ammuskelun, varastetun Impalan ja Majurin avun myötä tieni oli edennyt tänne vanhalle lihatehtaalle. Impalan oli jäänyt taakse jo ikuisuus sitten, eikä Majurin avustakaan ollut jäljellä muuta kuin lammikko verta, riekaleinen lehtiö ja helvetin ruma koira.

Poimin maasta lehtiön, jonka kannessa komeili valokuva hirtetystä Vietkong-sissistä, ja aloin huolellisesti selailemaan sitä kävellessäni rappusia alaspäin autioon tehdashalliin. Koira lähti seuraamaan minua löyhkäten perässäni pahemmin kuin housuunsa paskonut pummi. Muutamien tahmeiden tissikuvien jälkeen alkoi lehtiöstä löytyä käyttökelpoistakin materiaalia. Haalistuneita kuvia Frank O'Quinnistä veljeilemässä tunnettujen rikollispomojen kanssa. Tunnistin kuvista ainakin läski-Samuelin, joka on jo pidemmän aikaa pyörittänyt alueella suurta huumebisnestä. Yhdessä kuvassa näkyi myös vasikka-Lee sekä huora, joka oli ampunut Frankin kujalla. Kuvien välistä paljastui myös huolellisesti raapustettuja kyttäys-muistiinpanoja Frankin menoista ja tapaamisista. Joku oli seurannut Frankiä jo pidemmän aikaa ja pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mitä hän päivittäin teki.

Mihin helvettiin tuo avuton konstaapeli oli itsensä sotkenut, että jonkun piti päästä hänestä näin eroon? Entä kuka oli varjostanut Frankiä päivin ja öin? Ja miksi? Majuri itse ei asialla varmasti ollut, sillä se hullu olisi paljastunut hetkessä.

Vihkoa eteenpäin selatessa vastaan tuli kovempaa törkyä kuin lehtikioskeilta oli saatavissa. Valokuva onnellisesti naimisissa olevasta puolustusministeri Dick Harveystä homo-orgioissa. Tämän jälkeen lehtiön kätköistä paljastui monia sivuja tilitietoja, jotka todennäköisesti saattelisivat monet valtion virkamiehet kaltereiden taakse mittavista kavalluksista. Seassa oli myös asiakirjoja, kopioituja sopimuksia sekä erilaisia raportteja. Tiedon määrä oli valtava.

Lehtiö oli siis ollut Majurin henkivakuutus. Kaiken tämän tiedon avulla Majuri sai pidettyä itsensä vapaalla jalalla, vaikka Yhdysvaltain sotaoikeus miestä jahtasikin. Nyt, toivottavasti, se toimisi samoin myös minulle.

Lehtiön loppuun selattuani huomasin takakannessa huonolla käsialalla kirjoitetun osoitteen "25th Jefferson Road". Takakanteen liimatusta pienestä muovitaskusta löytyi myös puoliksi ruostunut avain, johon oli kaiverrettu numero 16.

Pyörittelin hetken avainta kädessäni ennen kuin laitoin sen taskuni pohjalle. Samalla iskin lehtiön kiinni ja palasin tähän maailmaan. Sulkeutumisesta kuulunut läsähdys tuntui kaikuvan tehdashallissa ikuisesti. Mitä helvettiä minä täällä tein? Majuri oli raahannut minut typötyhjään lihatehtaaseen vain kuollakseen itse. Vittu miten surullinen tarina.

Jatkoin kävelyäni tehtaan takaovelle johtavaa käytävää pitkin ja huomasin, että ovi oli teljetty raolleen. Vanha ja autio lihatehdas, jonka takaovi on teljetty auki. Jokin tilanteessa tuntui epäilyttävältä. Tunsin sen selkäytimessäni, ja olin elämäni varrella oppinut, etteivät vaistoni olleet koskaan väärässä. Kaivoin vyötäröltäni aseeni esille ja jatkoin äänetöntä liikkumistani ovea kohti. Pyrin kuuntelemaan, mitä tuleman piti, mutta painostavan hiljaisuuden rikkoi ainostaan takana lönkyttelevän seepran läähätys.

Potkaisin oven sepposen selälleen ja astuin ulos ase ojossa. Hain salaman nopeasti tähtäimeen pienikokoisen miehen, joka nojaili kädet puuskassa kiiltävään BMW:hensä vieläkin kiiltävimmissä, kirkkaan punaisissa kengissään. Noin 160-senttinen mies näytti siltä, ettei olisi saanut lainkaan ruokaa viimeiseen vuoteen, ja hän olisikin todennäköisesti pystynyt piiloutumaan vaikka liikennemerkkiputken taakse täydellisesti.

- Oletteko Roy Steel, mies tivasi.
- Olen, vastasin päättäväisesti. Kuka kysyy?
- Missä Majuri on?
- Se on kuollut, sanoin ja odotin miehen lähtevän lentoon tuulenpuuskan mukana.

Pätkä pyöritteli päätään samalla kiroten hetken itsekseen. Hän lopetti nojailun ja alkoi kävelemään kahdeksikkoa kootakseen ajatuksiaan. Hetken kuluttua hän pysähtyi ja loi vakavan katseen suoraan silmiini. En kyennyt katsomaan pitkään takaisin, sillä miehen punaiset kengät toimivat kuin majakat ja pystyin keskittymään ainoastaan niihin. Samalla hetkellä Rita muistutti meitä läsnäolostaan kuuluvalla pierulla.

- Teidän pitää nyt hypätä kyytiin. Lähdetään ajelulle, mies tokaisi ja siirtyi autonsa ovelle.
- No mitä vittua! Vastaa nyt ensin kuka helvetin tonttu se sinä olet, huudahdin ase vieläkin kädessäni.
- Meillä ei ole tähän nyt aikaa! Minun pitää näyttää teille jotain, mies möykkäsi. Nyt kyytiin siitä! Ja koiraa jää tänne. Se on koulutettu löytämään omistajansa.

Mies napsautti sormiaan, osoitti koiralle lihatehtaan takapihan roskalavaa ja koira lähti hitaasti lönkyttelemään sitä kohti. Samassa mies pujahti autoonsa ja rykäisi sen käyntiin.

Laitoin aseeni takaisin vyötärölleni ja astelin avaamaan auton toisen etuoven. Oven avattuani jäin hetkeksi seisomaan ulkopuolelle samalla katsellen autoon sisälle.

- Mistä tiedän, että suhun voi luottaa, kysyin hammastikulta.
- No minä olen koonnut tuon kansion, mies sanoi ja nyökkäsi ohimennen kädessäni roikkuvaa lehtiötä kohti. Siinä ei todellakaan ole kaikki tieto...

Istahdin kuskin viereen ja auto ampaisi liikkeelle. Rita-koira katseli rauhallisesti paikallaan, kun viininpunainen BMW kääntyi pois vanhalta lihatehtaalta.

 

[Infamous]

Borgsville

Kaupunki oli huorani. Ei ollut kolkkaa, jota en olisi kolunnut, soppea jota en olisi tutkinut. Taskunpohjallisella lantteja sain siltä aina mitä halusin. Epäonnekseni olin tyhjentänyt itseni ja taskuni aikaisemmin viikolla toiseen huoraan, jonka nimeä en enää muistanut. Kaikki ne kuulostivat samalta joka tapauksessa. Minulla oli kuitenkin auto alla, ja kuskina höyhensarjalainen, jolla oli minulle hyödyllistä tietoa. Mies oli niin laiha, että työntäessään kielensä ulos hän vaikutti sivuprofiililtaan vetoketjulta.

Mies ei ollut antanut nimeään, ja Roy Steel ei toista kertaa kysy. Niimpä nimesin hänet Skinneriksi. Skinner vei minua kohti pahamaineista Borgsvillen aluetta. Mies ei puhunut mitään, enkä minä kysellyt. Pyörittelin päässäni päivän tapahtumia, enkä saanut niistä juurikaan selkoa. Olin edelleen etsintäkuulutettu murhasta, jota en ollut tehnyt. Asian teki ironiseksi se, että olin tehnyt tukkukaupalla murhia, joista minua ei etsitty. Mutta kukapa kaipaisi sitä ihmistyyppiä, joiden verta minä vuodatan? En minä, eikä näköjään myöskään huorani. Oli kuitenkin vain yksi asia, jota vihasin enemmän kuin jäitä pilaamassa viskiäni, ja se oli katteeton murhasyyte. Tilanteen sekavuuden vuoksi päätin toistaiseksi seurata Skinnerin johdatusta.

Borgsvillen laitamilla Skinner kaarsi auton pienen motellin pihaan. Motellin seinässä oli neonvalotaulu, joka sanoi Alpo's Motel. Molemmat o-kirjaimet olivat sammuneet. "Aika levätä. Tämän läävän omistaja tulee paikalle aamuvuoroon, ja sinulla on häneltä kysyttävää." Skinner sanoi mysteerisesti visto hymynkare huulillaan. Hän siis tarvitsi minua gorillakseen. Ei ihme, sillä itse mies ei ei kaivaisi tietoja edes 10-vuotiaalta pikkupojalta.

Maatessani Alpo's Motellin halvimman huoneen sängyllä, onnenarpeani alkoi kutkuttaa. Tiesin, että seuraavasta päivästä tulee minulle suosiollinen. Cloudy antoi minulle sen arven eräänä unettomana yönä ratsastaessaan lantiollani kiiman vallassa. Arpi kulki oikean poskeni ylitse, tehden ristin toisen arven kanssa. Seurakunnan pastori olisi arvesta kateellinen, jos näkisi minut joskus kirkossa.

Aamulla Skinner raotti hieman sanaista arkkuaan. Borgsvillen alueelle oli pesiytynyt uusi rikollisrinki. Skinnerin elämäntehtävä oli pitää itsensä selvillä alamaailman kuvioista, mutta tästä syndikaatista hänkään ei tietänyt juuri muuta, kuin että he välittivät tällä hetkellä kaupungin laadukkainta huumetta sekä kauniimpia huoria. Tämä selitti myös tappajatytön silmiinpistävän ulkonäön. En tuntenut O'Quinnin tappanutta huoraa kasvoilta, ja uskoisin naineeni valtaosaa kaupungin lortoista. Skinner tiesi myös, että Alpo's Motel toimi yhtenä syndikaatin huorien kutukoloista. Olinkin hieman ihmetellyt aamulla herätessäni, että näin kuvajaiseni kattopeilistä. Alpolla saattaisi olla tietoa syndikaatista, ja Skinner halusi että minä kaivan sen ulos hänestä.

Raahustin päättäväisesti motellin aulaan. Motellin omistaja oli pikkunilkki, se näkyi päällepäin. Sormen paksuinen kultaketju kaulalla, tekokultaa arvatenkin. Violetti baskeri päässä, mustat paksusankaiset silmälasit. Mies täytteli ristikkoa, kunnes huomasi saapumiseni. Rinnan kyltissä luki Alpo. Vihasin häntä jo ennenkuin hän avasi suunsa. "Mitäs hevvalle saisi olla? Jotain liskojen kavkotukseen, näytätte viettävän jälkeistä päivää?" Alpo päästi korkean ja kimittävän naurahduksen. En sietänyt ärrävikaisia, olihan isällänikin ollut sama vamma. Sillä mulkulla.

Otin tiskin viereisestä jääkaapista Budin, ja kulautin sen puolilleen. "Sä näytät kaverilta joka voisi tietää, onko kylään tullut tuoretta lihaa viime aikoina?", kysyin nilkiltä. Mies jatkoi ristikkonsa täyttöä, joten nappasin kynän häneltä. Kynä oli kieltämättä hieno, hopeoitu teräväkärkinen Parker. Nilkki hermostui hieman, kynällä oli selkeästi hänelle tunnearvoa. "Kuka pevkele sinä olet? Anna kynäni tänne!", hän tivasi. "Kernaasti", vastasin, ja iskin kynän hänen vasemman kämmenen lävitse pöytää vasten. "Mä olen Roy vitun Steel, ja sä kerrot mulle mitä tiedät tai mä teen susta taljan".

Alpo kertoi. Aina ne kertovat, ennemmin tai myöhemmin. Hänen tarinansa mukaan syndikaatti pitää tukikohtanaan erästä Borgsvillessä sijaitsevan työmaan koppia. Jätimme Alpon nuolemaan haavojaan, ja nousimme Skinnerin kanssa BMW:hen.

Borgsvilleä sanottiin kaupungin persereiäksi, ja kaupunki oli huorani.

 

[Silkkeri]

Borgsville oli kaupunginosa, johon suurin osa kansalaisista ei astuisi jalallakaan. Romahtaneiden asuintalojen, hylättyjen varastorakennusten ja kusenpolttamien hämärien kujien seassa eli valtaosa lähialueiden pohjasakasta. Tämä oli aluetta, jossa tieto oli valtaa ja ihmisten tunteminen elinehto. Borgsville oli kuitenkin mitä erinomaisin paikka, mikäli sattui etsimään halpaa huoraa, kovia huumeita tai paikallista rikollisjengiä. Ensimmäiset kaksi olisivat käyneet minulle helvetin hyvin, mutta tällä kertaa jouduin tyytymään jälkimmäiseen.

Mikäli Skinnerin puheisiin oli uskominen, etsimämme joukkio ei ollut ihan perinteisintä Borgsvillen laatua. Useimmiten tässä paskaläjässä jengit koostuivat pääosin piripäisistä nulikoista ja heidän nartuistaan, mutta nyt paikalle oli pesiytynyt jotain aivan muuta. Tämä porukka ei ryöstellyt yksinäisiä mummoja tai myynyt varastettuja televisioita.

Alpon visertämään koppiin oli vielä matkaa, joten kaivoin povaristani yhden litistyneen Camelin ja laitoin sen huulilleni. En kerennyt edes kaivaa sytkäriä esiin, kun kuskin paikalla tuppisuuna istunut vetoketjumies nappasi röökin suustani ja heitti sen salamannopeasti ikkunastaan ulos.

-Mitä vittua?
-Tässä autossa ei polteta, Skinner mutisi nopeasti hellittämättä katsettaan tiestä.
-Kai sä runkku tajuat, että mä en lupia kysele?

Skinner hymyili ohuesti, muttei vastannut mitään. Tulkitsin, että roolit olivat nyt selvät ja kaivoin uuden savukkeen esiin sytyttimen kera. Tällä kertaa tuo punakenkäinen pikku äpärä otti salamannopealla liikkeellä sytkärini ja paiskasi sen kadulle.

-Haluutko sä ihan oikeasti kuolla, tokaisin vieressäni istuvalle mulkulle, jolta ilmeisesti puuttui itsesuojeluvaisto kokonaan.
-En tänään, Skinner vastasi kuivasti.
-Kannattaa sitten toimia sen mukaisesti, ärähdin. "Nyt sä vitun luuranko pysäytät tän auton ja kipität etsimään mun Coltin."

Skinner ajoi jalkakäytävälle, pysäytti auton ja huokaisi syvään.

-Fiksu kaveri, totesin ja taputin Skinneriä toverillisesti olkapäälle.
-Herra Steel, sanoin teille jo etten suvaitse tupakointia autossani.
-Sano Roy vaan. Hae nyt se sytkäri niin jatketaan matkaa ja sullakin on kaikki sormet vielä kivasti tallella.
-Meillä ei ole aikaa tähän nyt, herra Steel. Meitä tarkkaillaan, jos ette ole huomannut.

Vilkaisin nopeasti ympärilleni nähdäkseni puhuiko Skinner totta. Nistipariskunta lojui viereisellä kujalla piikittämässä toisiaan. Kadun toisella puolella tallusti rampa kulkukoira nuuhkien ilmaa. Katu oli kuolemanhiljainen, eikä varjoissa näkynyt ketään. Olin juuri aikeissa ilmoittaa havaintoni ääneen, kun katseeni liimautui kadun päähän, ränsistynyttä huoltoasemaa kohti. Matkaa oli ehkä vajaa maili, eikä tältä etäisyydeltä voinut erottaa yksityiskohtia, mutta hetken luulin silti nähneeni jotakin. Pidin katseeni tiukasti huoltoaseman kattorakenteissa.

-Bingo, Skinner töksäytti viereltäni kuivasti.

Olimme liikkeellä varhain ja nousevan auringon säteet valaisivat kadun suoraan takaamme. Kuuma ilma väreili tien pinnassa ja sai kaukaisen huoltoaseman vääntelehtimään kuin marionetti performanssitaiteilijan käsissä. Katseeni oli naulittu rakennuksen katolle ja ikuisuudelta tuntuneen hetken päätteeksi tajusin, mitä Skinner oli nähnyt.

Välähdys.

Meitä todellakin tarkkailtiin. Auringon säteet osuivat sopivassa kulmassa kohti huoltoaseman kattoa ja aiheutti heijastuksen, joka oli mitä todennäköisimmin peräisin kiikarin linssistä. Kiikarin tai kiikaritähtäimen. Skinner luki ajatukseni.

-Ei huolta, herra Steel. Jos meidät haluttaisiin tappaa, hän olisi ampunut jo.

Samalla taaksemme kurvasi musta pakettiauto, joka pysähtyi vähän matkan päähän poikittain keskelle katua. Kummaltakin puolelta olisi ollut tilaa ajaa ohi, mutta viesti oli selvä. Takaisin ei ollut menemistä. Nämä eivät todellakaan olleet mitä tahansa jenginuoria. Olimme tulleet heidän reviirilleen, eikä Borgsvillen leveä pääkatu tarjonnut suojaa nimeksikään. Kuin kärpänen hämähäkinverkossa, ajattelin.

"Se vitun äpärä motellista", murahdin vieressäni istuvalle luurangolle. "Olisi pitänyt päästää siltä ärrävikaiselta nilkiltä ilmat pihalle."

Skinner nyökkäsi hyväksyvästi ja ryömitti auton hitaasti takaisin tielle, kuin lupaa kysyen. Mitään ei tapahtunut, joten mies lisäsi vauhtia ja matkamme jatkui. Pian ohitimme huoltoaseman, eikä alueella näkynyt ristin sielua. Olimme parin korttelin päässä Alpon livertämästä sijainnista. Ainoa suunta oli hämähäkin syliin ja puristin pistooliani rystyset valkoisena. Ainoa turvani oli aseen kylmä metalli kämmentäni vasten. Ja Skinner, tuo laiha mutta yllättävän huomiokykyinen luikku vierelläni. Jokin kertoi minulle, että tuolla laiheliinilla olisi vielä oma lukunsa kirjoitettavana tähän tarinaan.

Havahduin ajatuksistani, kun BMW hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi vanhan työmaan reunaan.

 

[ELÄKELÄINEN]

Vanha työmaa todellakin. Rakennuskiireitä ei ollut. Vanhan liiton miehet jakoivat urakat ja kansalaiset maksoivat. Kukahan omisti nämäkin joutomaat, kaupunki leviäisi pian tähänkin suuntaan. Tonttimaa täällä olisi arvossaan ja joku tekisi kunnon tilin. Yksi uuden monialasyndikaatin osaamisalueista: Tonttimaan hankinta ja sen siivoaminen paskasakista ja jalostus kiinteistökehitysyhtiöiden kautta . Tähän olivat sotkeutuneet gangsterit, virkamiehet ja poliitikot.

Skinner viittasi minut ulos autosta ja samaa elehtivät työmaaparakin edessä päivystäneet jääkaapit. Marssimme sisään innokkaina kuin Napoleonin joukot Alpeilla.

´Terve Mackey ´tervehti painon tuomaa auktoriteettia huokuva pukumies. Hän oli selvästi kotijoukkueen pomo, uuden syndikaatin napamies. Enemmän minua elähdytti hänen sylkemänsä nimi. Skinner oli siis legendaarinen alamaailman hallitsija,itse Ray O`Mackey. Briljantti valepuku: kaikkialla pyörivä lipevä sluiba. Mies oli sulautunut joukkoihinsa kuin Kaiser Soze konsanaan.

Tiedettiin, ettälegendaarinen Ray O´Mackey oli syntyisin Skandinaviasta tai jostain muusta kommarimaasta. Hän oli loikannut jo teini-ikäisena Ruotsin kautta Vapaaseen Maailmaan. Hän oli toteuttanut unelmansa älynsä ja manipulointitaitonsa ansiosta. Miesten työt hän jätti yleensä niille joilta ne kävivät. Minuakin hän oli juuri käyttänyt lihaksinaan. Hänen oikean henkilöytensä saivat tietää vain harvat ja valitut. Monille se oli ollut viimeinen tieto elävien kirjoissa. Vaistosin, että Mackey halusi seuraavaksi siihen joukkoon minut.

Pukumies otti aloitteen: `Mackey , sinulla on jotain minulle kuuluvaa´. ´Vitut´, vastasi Mackey ja toimi yllättäen . Sukellus maahan, pukumies kylmäksi ja piippu kohti jääkaappigorilloja. Kolme laukausta ja kolme raatoa. Katsoin kunnioittaen tätä työperäistä maahanmuuttajaa ja ammuin hänet.

Tutkin Mackeyn. Taas se saatanan lehtiö, tietysti. Muistin: samanlaisen olin evakuoinut muun roinan muassa Frank O`Quinnin ampuneen huoran käsilaukusta. Luulin ymmärtäväni: Ei Skinner/Ray O´ Mackey sitä ollut koonnut, vaan Frank. Timothy TA Michaelsson oli epäilemättä hänen pervotoverinsa ja säilyttänyt alkuperäistä aitoa lehtiötä. Majuri ei ollut siis kuollut turhaan -tälläkään kertaa.

Olin ollut vaarallinen voima, joka olisi voinut pilata kaiken. Tiesin liikaa ja loput osaisin päätellä. Joku päätti lavastaa vanhan vittumaisen minut- teräksisen Ray Steelin- poliisinmurhaajaksi. Putkassa sellaisen elinaikaodote ei ollut kummoinen. Onnettomuuksia sattui. Tunsin silti olevani vahvoilla , tämä oli elämäni tilaisuus. Kilpailevat rikollisjoukkiot olivat tappaneet toisiaan nuoren orin innolla ja nokkamiehet makasivat parakin lattialla ilmeisen elottomina. Selviäisin muustakin. Kaikki aikanaan.

Vedin henkeä.Minun täytyi kävellä. Näin nukkuvan kaupungin silhuetin usvaisessa auringonnousussa. Heilautin kättäni Shellin katon tarkka-ampujille ja jatkoin kohti mustaa pakua. Taisin kuulua tänne.

´Tulehan Rita, kaupunki on meidän´, sanoin jo ajatellen Cloudyn katkeransuloista syliä. Voi tyttö, minkä teit…

 

[Infamous]

Laiha äpärä. Kuolleena Mackey oli näyttänyt jopa heiveröisemmältä kuin eläessään, kuin suiroksi puristetulta nenäliinalta. Kasvoillaan yllättynyt ilme. Mackey oli ovela, se minun täytyi myöntää. Hänen aikomuksensa aukenivat nyt bacardinkirkkaina päässäni. Parakin tapahtumat olltaisiin tultu laittamaan minun niskoilleni, ja jatkossa perässäni olisi ollut poliisien lisäksi alamaailman kerma. Mutta kaikessa oveluudessaan Mackey ei ollut osannut varautua siihen, ettei Roy Steel pureksimatta kumarru vastaanottamaan persnaintia. Nyt illan ruumiit nähtäisiin vain tuloksena alamaailman pomojen välienselvittelystä. Hieman aikaa suunnitella jatkoa, ajattelin.

Pysäytin pakun hiljaiseen kadunvarteen, ja aloin selailemaan lehtiötä uudestaan. Sieltä oli pakko löytyä jotain, johon tarttua. Mystinen osoite takakannessa lienisi tutustumisen arvoinen paikka, mutta jokin alitajunnassani varoitti sitä vastaan. Toistaiseksi halusin tietää täsmälleen mitä olin tekemässä, halusin olla tilanteen herra. Osoitteen arvoituksellisuus ei sopinut mielialaani. Kaikki ajallaan...

Lehtiötä selatessani huomioni kiinnittyi yhteen kuvaan. Otoksessa paistatteli päivää ökyjahdin kannella neljä valtavan isoa miestä - O'Quinn, poliisipäällikkö Wickum, äskettäin edesmennyt rikollispomo, sekä korruptoitunut pikkupoliitikko Lars-Lars Stenbeck. Oli ihme, että paatti pysyi pinnalla, sen verran paljon elopainoa oli valjastettu sen kannelle. Ihmettelin myös sitä, miten Lars-Lars oli joukkoon päässyt, olihan hän vain alhainen leimasin puolueensa byrokratiakoneistossa. Demokraatinpaskiainen...

Takavuosina olin tehnyt muutaman keikan Lars-Larsille, ja ketku oli jäänyt minulle velkaa. Stenbeck oli sitä tyyppiä, jotka eivät vapaaehtoisesti velkojaan maksellut, ainakaan minun kaltaisilleni laitapuolen kulkijoille. Mutta ehkä hänestä voisi olla muulla tavalla hyötyä. Minulla oli vahva tunne, mistä miehen torstai-iltana saattaisi löytää. Suuntasin pakuni kohti Ebony Dream - baaria, lähintä tissiluolaa demokraattien puoluetoimistolta lukien.

Pysäytin pakun hyvän matkan päähän Ebony Dreamista, kuitenkin näköyhteyden ovelle säilyttäen. Päätin tehdä pikaisen varmistuskierroksen baarin sisällä, ottaa tietoisen riskin paljastumisesta. Tunsin suurimman osan paikan tarjoilijoista, muutamaan pystyin jopa hieman luottamaan. Vakioasiakkaita ei tällä alalla myydä kytille, ellei tarjous ole vastustamaton.

En havainnut Stenbeckiä baarin puolella. Sen sijaan havaitsin unelmakroppaisen tumman tytön kävelevän minua kohti. Minut oli pokattu.

-Hei Roy! Sua ei olekaan hetkeen näkynyt... valmis rundille? Tyttö iski keimailevasti silmäänsä.
-Ei nyt Roshanda. Painavia asioita mielessä... päällimmäisenä tupla-Lasse, onko näkynyt?
-HAH! Koska häntä ei näkisi, äijähän pistäisi silmään vaikka maata kiertävältä radalta. Tuolla hän on, takahuoneessa La'Shanteen kanssa.
-Kiitos kulta. Tokaisin Roshandalle ja ujutin yhden Mackeyn lompakosta löytämistäni kahdenkympin seteleistä hänen täydelliseen rintavakoonsa.

Palasin pakulle tarkkailemaan. Tilanne vaatii herkkää keskittymistä, enkä saanut herpaannuttaa itseäni naisen syleilyllä. Ehkä sitten jälkeenpäin... Parin tunnin odottelun jälkeen tissibaarin ovi kävi, ja ulkoilmaan lyllersi valtavan kokoinen hahmo, josta ei voinut erehtyä. Lars-Lars lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan minusta. Ryömitin pakuni liikkeelle, ja Stenbeckin käännyttyä poikkikadulle pysäytin pakuni hänen viereensä.

-Lasse, hyppäähän kyytiin! Karjaisin.

Stenbeck näytti pelästyneeltä, mutta tiesi itsekin ettei hän pakoonkaan pääse. Valaan muotoisessa miehessä ei juuri ollut pikajuoksijan verta, joten hän nousi sanaakaan sanomatta viereeni etupenkille. Hän toden totta teki kunniaa pelkääjän paikalle.

-Roy... kuinka hauska nähdä sinua jälleen... mies sai lopulta änkytettyä.
-Säästä valheesi herkkäuskoisemmille, paskiainen. Mä olen antanut sun kulkea viime vuodet rauhassa, tunkea rahojasi viinaan, huoriin ja strippareihin, koska olen ajatellut että tarvitsen sua vielä joskus. No nyt on se aika. Mä annan sulle 48 tuntia kaivaa jostain mulle 10000 dollaria. Nähdään lauantaina, sama aika ja sama paikka. Noniin, lähde vittuun mun pakusta!

Lars-Lars Stenbeckin lyllertäessä sateiseen horisonttiin suunnitelma alkoi ottamaan muotoa päässäni. Rahoja hän ei koskaan odottanut näkevänsä, saati sitten sunnuntaita vapaalla jalalla jos hän pitkittäisi asiaa lauantaihin ja äsken sanelemaansa tapaamiseen asti. Mutta kenties, kenties, sitä ennen vähä-älyinen ihrapallo johdattaisi hänet isomman tekijän luo...

 

[alwahla]

Hyvä olo, tuomari ja Snowman

Lassen deadlineen oli vajaat kuusi tuntia, joten päätin käyttää ajan hyödykseni ja suuntasin tuttuun paikkaan.

"Miten vitun vaikeeta voi olla polkupyörän ketjujen paikalleen laittaminen? Yritin kolme tuntia saada niitä vitun ketjuja paikalleen, mutta eihän tällainen vajakki sellaiseen kykene. Tänä aamuna siinä kolmen maissa olin pähkäillyt ketjujen ääressä jo liki 19 tunnin ajan, kun poliisit saapuivat paikalle. Naapurit olivat hälyttäneet ne."
Johnson MacFail oli päässyt monologissaan ilmeisesti uuteen kappaleeseen ja samaan tahtiin hänen tarinansa kanssa myös hänen innokkaista faneistaan koostuva joukko oli kasvanut lähes 200-päiseksi laumaksi.

Olin tyhjentänyt viisi pulloa miettiessäni tilannetta, johon olin joutunut, kun tunsin naisen käden hivelevän selkääni. Hajuaistini ei pettänyt: norjalainen seireeni oli taas seuranani. Antauduin halujeni valtaan samalla kun salin etuosassa Johnson ja kumppanit keskustelivat pyöränketjujen ominaisuuksista ja Johnsonin kurssikaverista. Isolla screenillä näkyi vinhaa tahtia vaihtuvia diakuvia tuosta jäpikästä, jonka olemuksessa oli jotain tuttua.

Aluksi en asiaan pahemmin kiinnittänyt huomiota, sillä Camilla oli onnistunut kääntämään huomioni ihan muualle. Kun hän oli antanut minulle kolmannen kerran suullista hyväilyä, aloin hiljakseen palailla tähän maailmaan. Äkkiä huomioni terävöityi ja tyrkkäsin himokkaasti lutkuttavan norskin rajusti lattialle.

"Mitä vittua…", Camilla ähkäisi. Johnson, joka oli koko ajan paasannut salin etuosassa jostain, nosti katseensa ja näki unelmiensa naisen lipovan huuliaan avoimen sepalukseni edessä ja alkoi ruikuttamaan jotain.

Kaikki nämä tapahtumat olivat minulle täysin yhdentekeviä, sillä tuijotin silmä ja kulli kovana (kiitos blondin seireenini) diakuvaa, jossa Mackey ja Johnsonin kurssikaveri olivat sylikkäin ammeessa ja heidän välillään oli selvästi jotain spesiaalia. Mackeyn punaiset speedot näkyivät kuplien lomasta, mutta se ei ollut se asia, joka oli saanut minut hylkäämään niin kovakouraisesti minulle suoritetun fellaation. Kuvassa oli myös kolmas henkilö, joka hymyili leveästi näiden kahden vieressä seistessään.

Tuo hymy oli tuttu kaikille, jotka vähääkään seurasivat uutisia ja jotka olivat edes joskus joutuneet tutustumaan oikeuslaitokseen New Yorkin osavaltiossa. Itse kunnianarvoisa oikeuden tuomari ja arvostettu businessmies Alfonso Lynch-Maverick oli juhlistamassa tätä erikoista otosta.

Useat tiesivät arvoisan tuomarin hämäristä touhuista, mutta kukaan ei ollut tähän mennessä saanut häntä kiinni mistään. Tuo perkeleen harmaahapsi oli vaikuttanut näillä kulmilla jo pitkälti yli 30 vuoden ajan. Kiitos moniin eri virastoihin ja rikollisjengeihin ulottuvan vaikutusvaltansa hän oli paremmin suojeltu kuin Fort Knox.

Vuosikymmenien aikana hankkimiensa tietojen avulla hän oli kiristänyt, uhkaillut, varastanut ja tappanutkin itselleen erittäin mittavan omaisuuden. Julkisesti nuhteettomana esiintyvä kiiltävähampainen tuomari oli juuri sellainen henkilö, jonka pitäminen tyytyväisenä takasi sinulle, perheellesi ja koko suvullesi lähes täydellisen elämän vailla pelkoa huomisesta. Lisäksi tuomari oli erittäin antelias läheisille kavereilleen.

Mutta hänellä oli myös toinen puoli. Villit huhut kaupungin syrjäisillä kujilla kertoivat omaa kieltään tästä arvostetusta yhteiskunnan tukipilariksikin tituleeratusta kaverista. Hän oli juuri se henkilö, jonka pöydän kautta toteutettiin kaikki merkittävät pidätykset, joista useimmat tehtiin sellaisille henkilöille, jotka olivat päässeet perille hänen pimeistä touhuistaan.
Jos sinut hakattiin sairaalakuntoon siten, että hyvällä tuurilla pääsit jaloillesi vuoden, parin päästä tapahtumasta, sait lukea itsesi onnekkaaksi. Näitä onnekkaita oli tuomarin mahtikäskyn jälkeen erittäin harvassa. Viime aikoina näitä ei ollut tullut vastaan yhtäkään.

Useimmiten tuomari käski tuhota liian lähelle päässeen toimittajan, poliisin, yksityisetsivän tai ihan kenen tahansa koko suvun. Perhesurmat olivat yksi vaihtoehto ja niitä oli nähty kymmeniä kertoja. Poliisisurmat olivat tulleet mukaan kuvioihin jo parisenkymmentä vuotta sitten, mutta niitä toteutettiin harvakseltaan.

"Nimi on Snowman.", hiljainen ääni jostain vierestäni kuiskasi. Käännyin katsomaan äänen suuntaan pidellen samalla raudastani. Nuori ja pitkä kaveri, joka oli pukeutunut tummiin vaatteisiin, seisoi varjoissa parin metrin päässä. Hänellä oli silmälasit eikä hän vaikuttanut kuuluvan Johnsonin laumaan. Hän käänsi taskunsa ja näytti olevansa aseeton. Huomasin hänen vasemmassa nimettömässään kolme sormusta.

"Sä olet etsimässä tietoa Frankista ja sen tappajista?", Snowman jatkoi hiljaisella äänellään. Nyökkäsin, jolloin hän jatkoi: "Tahdon antaa sulle lisäinfoa asiasta, mutta en tässä. Mennäänkö tuonne käytävälle?"
Olin valmis ampumaan hepun siihen paikkaan, mutta jotenkin en kokenut tätä uhkaksi. Liekö sitten mielipiteeseeni vaikuttanut hänen paitansa, jonka etumuksessa komeili The Carpentersin koko jengi tai sitten päässään ollut lippis, jossa luki koukeroisin kirjaimin "Uskon polygamiaan".

Käytävällä ja sopivan kaukana Johnsonin itkuvirrestä, joka oli noussut ihan uuteen oktaaviin viimeisen 20 minuutin aikana, Snowman heilautti kättään nuorelle naiselle, jolla oli kädessään iso nahkasalkku. Nainen tuli lähemmäksi ja jätti salkun jalkojeni juureen. "Tuossa salkussa on tuomarin ja hänen kätyriensä puhelinkeskustelut parin vuoden ajalta. Lisäksi löydät sieltä pari todella mielenkiintoista juttua Frankia ja hänen tutkimustuloksensa tuomarista. Jos on kysyttävää, jätin numeroni salkkuun."

Avasin salkun ja näin sen olevan täynnä erilaisia papereita sekä poliisiraportteja. "Mistä tämä avuliaisuus?", kysäisin. Snowman vastasi: "Tuomari ei kuulu suurimpiin ihailijoihini. Paljastin osan hänen touhuistaan CIA:lle, jonka johdosta olen merkitty tuomarin kirjoihin punaisella. Tämä on viimeinen iltani tässä maassa, sillä huomisaamuna herään jo toisella puolella maailmaa. En halua, että minä tai joku vaimoistani joutuu kärsimään sen takia, että tuhoan tuomarin kokonaan."

Sivusilmällä huomasin kaksi muuta naista seisoskelemassa ulko-oven läheisyydessä. Yhteisenä tekijänä näillä kaikilla kolmella naisella oli vaaleat hiukset, ikä, kaunis pärstä ja pantavat kropat. Ulko-ovi oli sen verran auki, että pystyin näkemään uutukaisen valkean Bemarin parkkeerattuna oven eteen.

"Ennen kuin meidän koneemme lähtee, haluan helpottaa vähän sun urakkaasi.", Snowman jatkoi ja vinkkasi naisille, jotka lähtivät tulemaan lähemmäksi kantaen mukanaan valtavaa putkikassia. "Siinä on tulivoimaa. Tulet tarvitsemaan sitä."

Katsellessani nuoren kaverin ja hänen vaimojensa perään kuulin jostain yläkerrasta riitelyä. Johnson oli lopettanut parkunansa ja hänen 200-päinen laumansa vaikutti olevan kiihtyneessä mielentilassa. Camilla oli häipynyt jonnekin. Ja Lars-Larsin elinaikaa oli jäljellä alle kaksi tuntia.

Ennen kuin nappasin putkikassin mukaani, kävin nappaamassa Johnsonin salin takaosasta muutaman pullon viinaa ja suuntasin yöhön.

 

[ukkometso]

Liian paljon, mutta liian vähän tietoa. Olihan minulla lehtiö. Ja hieman jotain putkikassissa. Lehtiön kuvien perusteella Frank ei ollut mikään pulmunen, muttei ollut moni muukaan. Lisäksi tuo kuva jossa pari pelehtii ja Speedot vilahtavat ei ollut sattumaa. Minulle annettiin tietoja, ne pitäisi jäsentää. Yö Cloudyn luona auttaisi, tosin en ollut varma pystyisinkö kaikkeen.

Otin taksin, osoite, aja. Selasin matkalla lehtiötä, siellä se oli. Melkein kuin rippikoulun konfirmaatiokuva. Frank, herra Skinner-Mackey, ihana-LarsLars, muutama huora ja poliisipäällikkö, taustalla viisi rumaa miestä nahkaliiveissä. Tiesin heti. Sylttytehdas.

Paskiaisten moottoripyöräjengi oli The Mod Rators. Eivät olleet kovin kiltin pojan maineessa. Mutta kuka oli kaiken aivot, ja ketkä oli muilutettu mukaan. Hieman kalskahti takaraivossa, miksei minua kutsuttu? Nimittäin huorat olivat ihan pantavan näköisiä.

Pysäytin taksin, pidä loput, menin puhelinkioskiin. Soitin. Jengin pomo vastasi itse, oli odottanut. Naurahdin, olin nyt voitolla. Sovin tapaamisen huomiseksi, nyt oli kiire Cloudyn luo. Vittu jos kaikki Camillat ja muut joskus paljastuisivat. Tai Rita, miten aina se sakemanni tunki ajatuksiin. Jos vielä...

Se letukka, joka Frankin ampui oli tietenkin alihankkijan alihankkija, tai jopa sen veljentytär. Liikevaihtoa syntyi. Tietäisin vain miksi, oliko taustalla kiristys, mafia, vai tutkinnan sähläys donitsinpurijoiden keskuudessa. Olin jyvällä, kohta jyvälläni olisi Cloudyn nailoneihin ja silkkiin verhottu vartalo. Nännit pusertuisivat kuin nuoret chilipalot aamutakin läpi, oli pakko päästä maistamaan.

Mikä vitun bemari taas oli Cloudyn porraskäytävän alaovella?

 

[Silkkeri]

Kävelin bemarin ympäri kerran jos toisenkin. Puskuri näytti hymyilevän ilkikurisesti, kuin omistajan autokin haluaisi vittuilla minulle. Roy Steelille ei vittuilla. Pari napakkaa potkua ja bemarin molemmat etuvalot olivat paskana.

Tuon auton tunnistin missä tahansa. Se kuului ehkä koko läntisen pallonpuoliskon kookkaimmalle neekerille. Pikku-Smithiksi sitä kutsuttiin, vittu mikä klisee siinäkin. Alamaailmassa kaveri tunnettiin ytimekkäästi nimellä PS, eikä hänellä ollut kavereita täälläpäin. Takavuosina tuo valtava ruho oli ilmestynyt jengimme alueelle ja meinasi päästä hengestään. Jollain helvetin ilveellä se sai kuitenkin uskoteltua, että halusi päästä porukkaan sisään ja oli valmis tekemään mitä tahansa. Ja paskat, ensimmäisen tilaisuuden tullen PS loikkasi isompien rahojen perässä toiselle puolelle kaupunkia. Sittemmin tätä neekeriä oltiin metsästetty pienillä ja isoilla porukoilla, toistaiseksi menestyksettä. Jengihommat olivat omalla kohdallani takanapäin, mutta tämä oli henkilökohtaista.

Nyt PS oli poraamassa väärää pillua.

Astuin porraskäytävään sisään, eikä ollut epäilystäkään siitä, mitä yläkerrassa tapahtui. Cloudyn kiimainen kiljunta sekoittui jättiläisen karjuntaan. Lätinä kuului kadulle asti. Tuon naisen vikinää olin kuunnellut niin monena yönä aiemmin, mutta en koskaan oven tältä puolelta. Hiivin hiljaa portaita ylös, joskin turhaan, sillä tuo infernaalinen metakka peitti takuuvarmasti alleen kaiken mitä rappukäytävässä tapahtuisi. Tavoittelin Coltia, mutta päädyin hihassani majailevaan puukkoon. Tämä oli kuitenkin henkilökohtaista.

Cloudy oli kuin vaalea unelma, mutta vain minun.

Vedin syvään henkeä, laskin kolmeen ja potkaisin Cloudyn oven sisään.

 

[Beneway]

Iso mies pomppasi sängyltä pystyyn yllättävän nopeasti, kun painelin huoneen oven läpi. Puristin puukkoa yhä tiukemmin oikeaan käteeni tarkastellessani tilannetta pienessä yksiössä. Koko huone oli myllätty aivan täysin ja Cloudyni makasi sängyllä itkien, koko toinen puolisko kasvoistaan veressä.

Kovaa seksiä olemme Cloudyn kanssa harrastaneet aina. Erittäin kovaa, muttei koskaan, ikinä, mitään tällaista. Cloudy ei ollut kiljunut onnesta tai mielihyvästä. Se oli tukahdutettua avunhuutoa.

Iso neekeri seisoi sängyn vieressä aivan sekaisin. Smith oli selkeästi aineissa, ei hän muuten tänne uskaltaisi. Vanhan yhteisen historiamme takia olimme viime aikoina lähinnä huolehtineet omista asioistamme, ja pysyneet poissa toistemme tieltä. Tai oikeastaan Smith oli pysynyt poissa minun tieltäni. Minä elin elämääni normaalisti, kunnes Frankin ampunutta huoraa jahdatessani törmäsin häneen pitkästä aika. Oli neekeri sitten lähtenyt tekemään kostokeikkaa. Vitun runkku.

Nyt Smith kuolisi. Vain se oli varmaa. Kukaan ei koske minun Cloudyyni. Raivon vallatessa yhä enemmän mieltäni unohdin oikeassa kädessä olleen puukkoni. Ryntäsin vimmalla pigmenttihirmun kimppuun, sillä halusin repiä hänen päänsä irti paljain käsin. Smith torjui taklaukseni ja heitti samalla liikkeellä minut pöydän päälle, joka hajosi tomuksi allani. Cloudy kirkui sängyllä halaten samalla tyynyään. Nousin nopeasti ylös ja samassa Smith latasi parhaan iskunsa vasempaan kylkeeni. Kylkiluista kuului kovaäänistä rutinaa, mutten tuntenut mitään. Viha ja adrenaliini olivat turruttaneet tuntoaistini. Tempaisin hämmästynyttä Smithiä vasemmalla suorallani kurkkuun, jota seurasi välitön oikea koukku palleaan. Smith kyyristyi eteenpäin hänen keuhkojensä tyhjentyessään. Otin häntä takaraivosta kiinni ja paiskasin hänen naamansa suoraan kovaa vauhtia nousevaan polveeni. Tunsin polveani vasten, kuinka Smithin kasvoluut pirstaloiuivat iskusta. Sekunti myöhemmin iso neekeri makasi keskellä huonetta nenä mutkalla, lähes tajuttomana.

Katsoin Cloudyyn. Hän ei enää huutanut, vaan istui nyyhkyttäen sängyllään ja tuijotti vastakkaista seinää. Kyyristyin Smithin ylle ja tartuin vasemmalla kädelläni häntä kurkustaan kiinni. Valmistautuessani murtamaan lisää luita Smithin naamasta kuulin ulkoa hälytysajoneuvojen hiljalleen voimistuvan mylvinnän. Joku oli soittanut poliisit. Vai oliko rakennusta tarkkailtu? Juoksin ikkunalle ja näin sadan metrin päässä lähestyvät hälytysajoneuvot. Niitä oli paljon.

- Poliisit kävivät täällä kyselemässä sinusta, Cloudy sai soperrettua kyyneltensä välistä. Sano, ettet tappanut sitä poliisia.
- En tappanut. Mutta mun täytyy selvittää, kuka sen teki. Muuten mua ei uskota, vastasin siirtyessäni Cloudyn eteen.

Poliisit olivat saaneet selville suhteeni Cloudyyn, ja laittaneet paikan tarkkailuun. Ei noin montaa kyttäautoa saavu paikalle selvittämään pientä riitaa kerrostaloasunnossa, ainakaan tällä seudulla. Hyvä, jos tulee yhtäkään.

Pohdin tilannetta hetken paikoillani itsekseni kiroillen. Oli pakko juosta. En olisi halunnut jättää Cloudyä tuohon tilaan, mutta valitettavasti valinnanvaraa ei ollut. Kiinnijääminen ei ollut vaihtoehto. Säntäsin katsomaan tilannetta uudestaan ikkunasta, ja näin poliisiautojen parkkeeraavan autonsa vauhdilla oman autoni ympärille. Kiroilin lisää, kun muistin jättäneeni vasta saamani salkun auton takapenkille. Autolle ei olisi enää pääsyä.

- Ne saa sut vielä kiinni, örisi maassa makaava Smith suu veressä.

Kääntyessäni rankaisemaan Smithiä katseeni osui huoneen nurkassa lojuneeseen sanomalehteen, jonka etusivulla oli ikuisuuksia vanha pidätyskuvani. Teksti "Poliisintappaja yhä vapaana" komeili suttuisen kuvan yläpuolella. Media oli saanut vihiä asiasta, ja oli laittanut osaltaan rattaat pyörimään. Nyt olin merkattu mies. Kirjaimellisesti.

Osa poliiseista ryntäsi porraskäytävään, osa taas jäi aseet ojossa autojensa taakse kadulle. Tiesin reitin, jolla karistaisin kytät perästäni, sillä tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun jouduin karkaamaan jahtaajia Cloydyn toisen kerroksen asunnon ikkunasta. Se vaati nopeutta, ja hivenen myös tuuria, mutta luotin minulle jaettuihin kortteihin. Oli pakko.

Potkaisin Smithiä päähän. Veri levisi pitkin huoneen likaista puulattiaa hänen vaipuessaan takaisin unten maille. Olisin mielelläni viettänyt vielä pidemmän aikaa tuon runkkarin kanssa, mutta tällä kertaa oli tyytyminen tähän. Saisin vielä kostoni myöhemmin, olin siitä aivan varma.

- Tuun vielä takaisin, tokaisin Cloudylle kerätessäni kaiken tarpeellisen mukaani. Lehtiöt olin sentään ottanut mukaani autosta.

Astuin takaisin ikkunalle ja kuulin poliisien askeleet rappukäytävästä. Heilautin jalkani vuoronperään ikkunasta ulos, ja lähdin juoksemaan pitkin talon ympäri kiertäviä paloportaita. Kadulla odottaneet poliisit käskivät minua tuloksetta pysähtymään, ja avasivat välittömästi tulen. Yksin luoti napsahti takanani olevaan tiiliseinään, pari muuta taas kimpoilivat pois paloportaiden kaiteista.

- "Paskoja ampujia", ajattelin kääntyessäni kulman taakse. Kun poliisit ehtivät maatasolta samalle reunalle rakennusta, olin jo ehtinyt kiivetä palotikkaita pitkin kolmikerroksisen rakennuksen katolle. Reitti oli tuttu. Juoksin katon poikki ja hyppäsin viereisen rakennuksen katolle, joka oli hieman edellistä alempana. Jälleen spurtti katon toiselle laidalle, josta löytyi uudet palotikkaat. Laskin ne alas käsilläni jarruttaen, ja vihdoin olin maatasolla. Poliisit varmasti pyörivät vielä ihmeissään Cloudyn rakennuksen ympärillä, mutta oli silti parasta pitää kiirettä. Päätin pysyä poissa suurilta teiltä, sillä poliiseja kuhisisi niillä varmasti paljon.

Juoksin tieltä poispäin syvemmälle kujaa. Käännyin äkisti pienemmälle sivukujalle, kun huomasin tuijottavani pistoolin piippuun. Minua tähdännyt mies ei ollut ainakaan mikään peruspoliisi, vaan paljon ryhdikkäämpi. Poliisin virkapuvun sijaan miehen yllä oli siisti puku kravaatteineen kaikkineen.

- Kädet näkyviin! Älä yritäkään mitään temppuja! En tullut tänne tappamaan, tai pidättämään sinua, mies tokaisi.

 

[Palstalegenda]

Tuijottaessani pistoolin piippua, näytin ulospäin kyllästyneen viileältä mutta sisälläni vaahtosi. Elämäni ei vilistänyt filminauhana silmissäni vaan Cloudyn perse ja rintavako vuorottelivat pääni elokuvateatterissa. Sekunnit tuntuivat tunneilta. Olin sanomassa jotakin, pistoolimiehen tuijottaessa herkeämättä, kunnes pistoolimies alkoi puhua.
- Lehtiö. Anna se tänne. Nyt.
- Mikä lehtiö, olin muka tietämättömänä.
- Älä jauha paskaa. Otat sen lehtiön nyt taskustasi erittäin varovasti. Jos yrität mitään temppuja, niin pääset yhdeksi muuttujaksi selvittämättömien henkirikosten tilastoon.

Oikeanpuoleissa povitaskussani oli lehtiö, joten aloin siirtää vasen käsi ylhäällä oikeaa kättäni erittäin hitaasti kohti vasemmanpuoleista povitaskuani. Käteni liikkui niin hitaasti, että ihme jos sen etenemistä huomasi. Pysäytin käteni liikkeen, vittuillessani ja mahdollisimman nöyrä ja orpo ilme naamionani kysyin pistoolimieheltä.
- Eihän käteni liiku liian nopeasti? Haluan elää, sama se lehtiöille.
- Juuri noin, jatka. Meillä alkaa molemmilla olla kiire.
- Niinhän tässä on.

Yhtäkkiä kuulin helikopterin roottorin yhä kovenevan läpsytyksen. Kopterista lähtenyt valolammikko haravoi levottomalla varmuudella kaupungin kujia kiihkeänä kuin katolisen kirkon pappi pikkupoikia. Kytät olivat panneet kopteripartion perääni. Vilkaisin muka kopteria, vaikka oikeasti katsoin vaistoillani vain sitä hetkeä, kun pyssymies käyttäisi silmänräpäyksen ajan silmiään kopterin suunnalla.

PAM!

Pyssymies kaatui silmät seisokissa selälleen ja siirtyi uuden kastinmerkin saatuaan näköjään hinduksi, sillä luotini osui keskelle otsaa. Hinduna olikin hyvä kuolla, toive uudesta elämästä saattoi antaa kuolleelle uutta toivoa.

- Uteliaisuus tappaa, totesin samalla, kun puhalsin revolverini savuja.

Olin joutunut ampumaan takkini läpi. Henkivakuutuksenani toiminut takkini reikä röpsötti resuisena kuin vanhan huoran vittu.

Pako

Juoksin kaikesta poispäin.

Kopterin ääni koveni, piilouduin rottien valloittamiin roskalaatikoihin, katosten alle tai jos sellaisia ei ollut lähistöllä, hätistin mielessäni kopteria pois ja lupasin uskoa kaikkiin Jumaliin, kunhan kopterin valolammikko ei osuisi minuun ja pysyisin kuivalla maalla. Luultavasti Saatana kuuli toiveeni, sillä pian olin kaukana kaikesta.

Huohotin polvillani keuhkot liekeissä omakotitalotontin reunalla ja näin parinkymmenen metrin päässä maakellarin. Päätin painua sinne siksi aikaa, kunnes poliisivoimien lentoharjoitukset olisi pidetty. Joutessani söin kellarissa raakaa perunaa kuorineen, ja kiitin Kolumbusta siitä, että valkoinenkin mies pääsi pottuosingoille.

Heräsin aamuyöllä selälläni, peruna kädessäni. Olin haukkaamassa palan perunasta mutta peruna huulillani tajusin, että tämä peruna oli eilisen peruna ja tänään olisi eri päivä ja erit sapuskat.

Kohensin vaatteitteni ryhtiä ja kuikuilin maakellarin oven raosta maisemia, joita ei kansallismaisemiksi tultaisi valitsemaan.

Lähdin kellarista viattomana kuin juuri neitsyytensä menettänyt nunna ja vihelsin kevyesti Richard Wagnerin Valkyyria-oopperaa, kuvitellen olevani ylijumala Wotan.

600 Timothy TA Michelsonia!

 

[Uleåborgir]

Aamuyö Borgsvillessä voi olla miehelle liikaa. Pikaruokalat ruiskuttivat rasvojaan amerikkalaisten läskeihin perseisiin, tätä nykyä myös neekeriväestömme oli alkanut lihoa, heidän mustat poskensa kiilsivät paistetun kanan rasvasta ja pullistuivat yhäti. Vanhat neekeri-isoäidit ja -vaarit vielä saivat tyydytetyksi energiantarpeensa vesimelonilla, mutta vanhat hyvät ajat olivat takana, he kelpasivat näkemä muihinkin töihin kuin puuvillan poimintaan. Liksa ei juuri ole niistä ajoista ole onneksi kihahtanut.

Lars-Larsin deadline oli käsillä. Istahdin penkille. Sytytin katkenneen Camelin. Vihasinkin filttereitä, niissä kun on pieniä jouhia, jotka tuhoavat keuhkot. Tönin nukkuvaa puliukkoa sikiöasentoon, jotta olisin mahtunut istumaan. Aurinko oli jo noussut joutomaiden takana ja se kuumotti, oli tulossa helteinen päivä. Puhallellessani paksuja ja miettiessäni sitä, että tässä sopassa oli liian monta kokkia ja yksi ehdottomasti liian vähän aloin mutista ääneen.

- Voi majuri, voisin tehdä sopimuksen pirun kanssa saadakseni sinulta eräitä tietoja.

Ja silloin ilma edessäni tihentyi ja siitä putkahti esiin läpikuultava sotilashenkilö. Hänen suuressa päässään oli jonkun metsäarmeijan lippalakki, ja hänen yllään maastokuvioinen takki, jonka olkapäillä vihreät laatat ja yksi iso ruusuke. Ja huomatkaa: hänen kasvonsa olivat pilkallisessa virneessä.

- Luulitko, että et enää näkisi minua? Tuon kehäkadun purilaisravintolassa muuten neekerit myyvät ja tarjoilevat toisilleen perse- ja kassilihojani. Kummitus hohotti päälle peljättävän naurun. Aave päästi vielä harmaiden hampaittensa välistä kimeänkolkon vihellyksen, joka tuotti paikalle sen kummallisen varjottoman Rita-koiran. Koiran silmät hohtivat tällä kertaa vihreää kumotusta.

- M-missä kaikki ihmiset ovat? änkytin. Penkillä nukkunut puliukko oli kadonnut, samoin koko kortteli oli elämästä tyhjä.
- He ovat - sanotaanko - kadonneet, kummitusmajuri vastasi.
- Entä Cloudy? Tai Camilla? kyselin varmasti kalpeana.
- Cloudysi on turvassa. Camilla, no, häntä ei ole koskaan ollutkaan muiden kuin sinun pääsi sisällä. Kummitus viittasi vanhaan vaivaani, persoonallisuuteni jakautumiseen, josta sairas psyykeni otti kaiken irti silloin, kun otin itseltäni suihin.
- Entä Frank O'Quinn, kai hän oli sentään oikea henkilö?
- Oli toki, mutta eräs ystäväsi murhasi hänet. Tällä hetkellä Frank on poikkeuksellisen lämpimässä kylvyssä, mutta ei rentoutumassa. Ehei, ei suinkaan, hohohoho.
- Kuka veti liipaisimesta sitten?
- Cloudy, jyrähti majuri. - Hän pelasti henkesi, eikös näyttänytkin hän sinä iltana aivan huoralta, mitä? Koira oksensi kadulle ainakin kaksi gallonaa kiehuvaa ja liekehtivää verta. Samassa majuri Timothy Thor Andrew Michaelson tuli moneksi. Niistä muodostui ainakin kahden komppanian verran aaveupseereita hirmuisine sotakoirineen. Ne alkoivat kaikki marssia kohti höyryävää viemäriluukkua. Cloudyn nimen kuuleminen tässä yhteydessä tuntui kuristuksena palleissani. Puoleksi jo maan alla marssivan kuuden sadan majurin kuoro huusi hirveällä äänellä:

- Tunnetko sen palleissasi? Lapsensiemmenet siellä jäätyvät lopullisesti, ole hyvä vain, mutta nytpä tiedät kuka Frankin murhasi saatanan tuhkamuna, hahahaha! Tästä eteenpäin ammut pelkkiä räkäpäitä, hohohoho!

 

[JHag]

Osa II: Vietnam, Vietnam, Vietnam..

Huonoja uutisia

TooTooWangin hovimestari, musta masaimies nimeltä Big, koputti varovasti isäntänsä toimistohuoneen oveen.

-Sisään, huusi TooTooWang, joka katseli singaporelaista maisemaa ökylinnansa 134:stä kerroksesta siemaillen vihreää teetä. TooToo uskoi vihreän teen rasvanpoltto-ominaisuuksiin.

TooTooWang oli iso mies. Enemmän kuin kookas. Hän oli 2-metrinen, 130-kiloinen, huippuunsa treenattu lihaskimppu, joka oli pukeutunut avoimeen kimonoon.

Big astui sisään lannevaate heilahdellen. Yllään hänellä oli vain kaislahame ja kädessään kultainen Nokia Jorma Special -puhelin. Kaislahameen välistä pilkahteli ajoittain valtava tuuliviirimäinen kyrpä. Nokia Jorma Special. Maailman kallein kännykkä, joka maksoi enemmän kuin vastaavanpainoinen määrä puhdasta kokaiinia tuottaisi kaduilla. Niitä oli valmistettu yksi kappale jossain Skandinavian perslävessä. Big ojensi puhelimen TooToolle

-Herra, täällä on uutisia Amerikasta

-Hyviä vai huonoja?

-Molempia

Raha ei tee onnelliseksi

Ei tarvinnut olla Stephen Hawking tajutakseen, että TooTooWang kärsi äärimmäisestä penissyndroomasta. Kuolaava pyörätuolipotilaskin olisi käsittänyt sen. Nokian puhelin oli täyttä kultaa ja kullin muotoinen. Toimistohuoneen seinillä roikkui erilaisten eläinten peniksiä. Suurin ylpeydenaihe oli aito norsunmulkku, josta TooToo oli maksanut 5 miljoonaa taalaa.

Eikä tarvinnut olla Einstein havaitakseeen sitä tosiasiaa, että TooToo itse oli ihmisenä vaillinnainen. Kuten esimerkiksi neekeri, jonka ihossa on pigmenttivika. Hänen kimononsa oli auki paljastaen bodatun kehon. Jos siitä kropasta nyt hakemalla haki moitittavaa, niin se oli sukuelimien kohdalla sijaitseva vitun ruma leikkausarpi, jonka yläpuolella oli tatuointi: Die TTAM.

TooTooWang oli biljardööri. Hänen isänsä oli kiinalainen, äitinsä vietnamilainen. TooToon lapsuudenajan kotiolot olivat sitä osastoa, että viemärirotta oli gourmet-ateria ja ihmisen raaja hyvää perusruokaa. Tongkain kaduilla teurastettiin ihmisiä ja heidän lihaansa myytiin ruoaksi. TooToon äiti lienee ollut maailman ensimmäinen karppaaja. Hän osti pojalleen ja itselleen proteiinipitoista ihmislihaa ja TooToo kasvoi isoksi pojaksi.

Kun USA tuli mukaan Vietnamin konfliktiin yhtä kutsuttuna vieraana kuin Donny Osmond nekrofiilien bileisiin, TooTooWang lähti vapaaehtoisena taistelemaan vietkongin riveissä. Hän oli massiivinen ilmestys ja erityisen kuuluisa valtavasta sukuelimestään. Aasialaismiesten peniksen keskipituus on noin 3 senttimetriä ja TooToon elin oli 30 senttinen. Hän menetti kyrpänsä erään Timothy TA Michaelsonin toimesta. Majuri ammuskeli usein helikopterista aikansa kuluksi yksittäisiä vietkongsissejä. Silloin, kun ohjelmassa ei ollut kokonaisen kylän tuhoaminen. Majuri Michaelsonin laukaus osui TooToon alavatsaan aiheuttaen suuria vaurioita sisäelimissä. Kun TooToo heräsi vietnamilaisen kirurgin jäljiltä, hän sai pahimman mahdollisen uutisen. Penis oli entisellään, mutta se ei koskaan enää nousisi. Silloin viha mursi TooToon ja hän poistatti samantien koko letkun. Ja tatuoi sen paikalle arkkivihollisensa kuolemantuomion.

Vietnamin säpinöiden jälkeen TooTooWang ryhtyi liikealalle ja teki maailmanlaajuisen invention, jonka tuloilla hän pystyi elämään lopun ikäänsä sikarikkaana. TooToo oli se henkilö, joka keksi ja patentoi vesihanojen siniset ja punaiset pisteet, joilla erotetaan toisistaan kylmä- ja kuumavesihanat. Elämä hymyili finanssimielessä TooToolle, mutta hän ei koskaan unohtanut Amerikkaan kadonnutta verivihollistaan. Miestä, joka tuhosi hänen peniksensä.

Hyvät ja huonot uutiset

Vuosikausien jälkeen TooToo sai vihdoin vainun Timothy TA Michaelsonista, joka majaili New Yorkin osavaltiossa. TooToo palkkasi amerikkalaisen ammattitappajan. Kylmäverisen naisen nimeltä Cloudy, joka kuului maailman viiden parhaan tappajan joukkoon. Hän esiintyi mielellään huorana. Lähinnä siksi, että hän tykkäsi mulkusta. TooToo antoi Cloudylle yhden tehtävän: Tuo minulle Timothy TA Michaelsonin mulkku. Oliko hetki nyt käsillä?

-Mitä on tapahtunut, kysyi TooToo puhuen Nokia Jorma Specialin kivepusseissa sijaitsevaan mikrofoniin

-Timothy TA Michaelson on kuollut, vastasi terska naisen äänellä.

-Ja mikä on se huono uutinen? kysyi TooTooWang kylmällä, teräksenkovalla äänellään.

-Minä en tappanut häntä. En ehtinyt. Hän putosi lihamyllyyn ja jauhautui kappaleiksi.

-Entä hänen mulkkunsa?

-Se hajosi noin sataan palaseen, hänellä oli kuollessaan erektio

Erektio! Luoja kuinka TooTooWang vihasi tuota sanaa.

-Saatko palaset kerättyä minulle? TooToon ääni oli muuttunut äärimmäisen ohueksi

-Voin yrittää....

-Jumalauta vitun huora!! Tilasin Majurin kyrvän, maksoin etumaksuna sinulle 150.000 taalaa ja olet nähtävästi saanut aikaiseksi ainoastaan gangsterisodan, jota uutisoidaan meilläkin. Teidän sisäinen gangsterisotanne on ottanut ohjelma-aikaa jopa Idolsilta. Minä muuten OMISTAN Idolsin, Simon Cowell on kasa paskaa, jolle on asennettu ihmisen kasvot.

Cloudy tunsi olonsa tukalaksi, pirun tukalaksi, mutta jatkoi puheluaan. Olihan hän sentään kylmäverinen ammattitappaja.

-Tänne tuli uskomattomia mutkia matkaan

-Selitä!

-Päästäkseni Majurin luokse, minun piti ensin rakentaa savuverho ja aiheuttaa poliiseja työllistävä hässäkkä. Päätin murhata erään pikkunilkkikytän, Frank O'Quinnin ja sainkin kytät kiinni mukavasti siihen juttuun. Mutta lavastukseni murhan suhteen epäonnistui. Tulin sählänneeksi rakastamani miehen syylliseksi ja minun oli jatkettava gangsterisodan kylvämistä antaakseni hänelle pakoaikaa

-Ja kuka on tämä rakkaasi? TooToo kehräsi kuin kissa

-Hän on Roy Steel

-Roy Steel? Onko hänellä iso kyrpä?

-Ihan riittävä

-Vittu! Mitä aiot tehdä korvataksesi minulle sen, etten saa nostaa Timothy TA Michaelsonin mulkkua seinälleni? Mies on kuollut ja palasina. Mitä pystyt enää tarjoamaan minulle?

-Puhun Royn kanssa, kerron hänelle kaiken. Roy Steel on luontainen selviytyjä ja valtavan taitava rakastaja. Keksimme jotain. Tilanne on hankala, sillä monimutkainen kaupungin sisäinen rikosvyyhti on aukeamassa tässä ihan sivutuotteena. Kun ammuin Frank O'Quinnin, avasin samalla paiseen. Paiseen, jonka mätä ei lopu koskaan. Täältä on löytynyt kaikenlaista muistivihkoa ja outoja tapahtumia. Tiesitkö muuten, että puolustusministerimme Dick Harvey on homo?

-Älä kysy tyhmiä, minä kiristän Harveyta homoudesta. Aion saada itselleni ydinaseidenne laukaisukoodit. Tiesitkö itse, että ydinohjus on täydellinen fallossymboli?

-Nyt käsitän sen. Kyrvänjatke, vähän niinkuin iso auto...

-Älä jatka tästä aiheesta, pyydän. Minua ei kiinnosta Yhdysvaltain sisäiset asiat ja minä olen muuten henkilökohtaisesti lainannut maallenne noin 100 miljardia. Minä odotan sinulta ja tältä Roy Steeliltä ehdotusta 24 tunnin sisään!

TooTooWang sulki kultaisen kyrpäpuhelimensa ja Big tiesi, että isäntää ei kannattanut juuri nyt häiritä. Kello tikitti toimiston seinällä. Sen iso viisari oli koiran penis ja pikkuviisarin virkaa toimitti aasialaismiehen penis.

 

[Kilvenkantaja]

Täysin tietämättömänä siitä, että kaikki ongelmani johtuivat penissyndroomasta kärsivän aasialaisen biljardöörin pakkomielteestä kostaa edesmenneelle majurille, nousin penkiltä ja hieraisin silmiäni. Mietin, olinko nyt tehnyt sopimuksen pirun kanssa ja saman tien kylmä hiki nousi otsalle, kun muistin majurin uhkauksen. Oliko hinta tiedoista ollut liian kova? Ravistin päästäni moiset typeryydet ja muistutin itseäni, että minut oli keitetty liemissä, joita kukaan kuolevainen ei suostuisi maistamaan. Roy Steelin pää ei ollut pehmennyt ennenkään. Majuriarmeija oli kadonnut, joten päätin keskittyä häneltä saamiini tietoihin ja aktiivisesti unohtaa, että tietojen lähdettä oli tämän vielä eläessä voinut kutsua epäluotettavaksi ja kuolleena parhaat päivänsä nähneeksi.

Niin kova kuin olinkin, huomasin palelevani aamun kylmyydessä ja lähdin liikkeelle toinen käsi valmiiksi aseen perälle vietynä. Kaupungilla liikkui muutamia ihmisiä, mutta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut minusta. Tajusin kuitenkin, että kun naamani oli nyt jokaisessa lehdessä, olisi paras naamioitua. Valitettavasti vuorokaudenaika ei ollut otollinen peruukkien ostoon.

Suurin huolenaiheeni ei kuitenkaan ollut karskin komean ulkonäköni peittäminen. Jos Cloudy oli tosiaan tappanut Frankin, miksi helvetissä hän oli lavastanut minut syylliseksi? Tunsin kiehuvani, eikä sillä tällä kertaa ollut mitään tekemistä vaalean unelmani ulkoisten ulottuvuuksien kanssa. Olin vain joitakin tunteja aiemmin rynnännyt Cloudyn asuntoon ja luullut pelastavani tämän Smithiltä. Ilmeisesti, purin hampaitani yhteen ja vaihdoin kadun toiselle puolelle väistääkseni roskalaatikoiden takaa esiin kömpivän vanhan naisen, Cloudy tarvitsi apuani yhtä paljon kuin huora etsiessään maksavia asiakkaita.

Lars-Larsin kanssa sopimani tapaaminen häämötti edessä, mutta osasin vain pyöritellä kielelläni Cloudyä ja sadatella salkkua, jonka olin menettänyt. Mikä sen kohtalo olisi uppoavassa laivassa, jonka rotta oli hylännyt? Arvelin, että mahdollisuuteni saada tuomari tuomiolle olivat olemattomat, mutta enemmän harmittivat tiedot Frankista, joita Snowman oli lupaillut.

Lopulta saavuin kadulle, johon oli Lars-Larsin käskenyt 48 tuntia aikaisemmin. En yllättynyt kun paikkaa lähestyessäni tajusin, ettei ihrakasa ollut vaivautunut lyllertämään paikalle. Siinä Läski-Lasse oli tehnyt virhearvion, ja muistaisin sen kyllä myöhemmin.
Vetäydyin takaisin varjoihin vetääkseni keuhkoihini kaupunki-ilman sijaan savua ja pohdin poltellessani, mihin kannattaisi suunnata seuraavaksi. Kaksi täpärää pakoa olivat saaneet minut varuilleni, enkä pitänyt siitä. Mutta kehen voisin luottaa, jos en enää edes Cloudyyn? Etsin jälleen kerran vastausta lehtiöstä.

Aamu valkeni ja porttikäytävä, johon olin livahtanut, ei enää ollut riittävän turvallinen paikka. Jatkoin jälleen matkaani, kävelin töihin kiirehtivien ja laahustavien joukossa yllättävän vapaasti ollakseni poliisintappaja. Ja juuri kun olin päättänyt, että aikaistaisin tapaamistani moottoripyöräjengin kanssa, minut kiskaistiin taksin takapenkille.

”Cloudy.”
Naisen naamassa näkyivät Smithin iskut, joten ainakin osa tarinasta oli aitoa.
”Kuski on kuuro, joten me voimme puhua vapaasti”, Cloudy sanoi.
”Niinkö?” murahdin. ”Onko hän myös sokea? Mietin vaan, että huomaako hän, jos muokkaan poskesi samanlaisiksi.”
Tarkoitukseni oli painaa ase Cloudyn ohimolle, mutta myöhästyin. Hämmennykseni uskoakseni näkyi kasvoiltani, kun oma aseeni painettiin haaroihini ja jo toisen kerran saman aamun aikana koin hirveää menetyksen pelkoa.
”On helpompaa, jos et keskeytä”, Cloudy sanoi herttaisesti, mutta kasvoilla oli ilme, jossa oli jotain tunnistettavaa, mutta en saanut päähäni mitä.
”Sinä lavastat minut syylliseksi sen vitun nilkin murhaan, ilmiannat minut poliisille-”
”Ai että minä soitin poliiseille ja sanoin, että Roy S. kävi täällä?”
Cloudy nauroi kylmän huvittuneesti, enkä minä vieläkään tajunnut mistä oli kyse.
”Minä tarvitsen sinun apuasi.”
Oli minun vuoroni nauraa ja mielestäni se oli varsin urheaa ottaen huomioon, että Cloudyn kynnet painuivat reiteeni ja sukuani uhkasi edelleen sukupuutto.
”En usko”, tokaisin. ”Enkä usko, että autan sinua.”
”Sinä olet osasyyllinen majuri Timothy TA Michaelsonin kuolemaan.”
Kaikista ruumiista, joita olin jälkeeni jättänyt, minua oli tähän saakka syytetty vain niistä kahdesta, joihin en ollut tosiasiassa syyllistynyt.
”Ja siksi sinä joudut auttamaan minua”, Cloudy jatkoi välittämättä räkäisestä naurustani.
”Miten tekemistä majurilla on sinun kanssasi?” ihmettelin.
”Minulla on asiakas”, Cloudy selitti, ”joka haluaa hänen mulkkunsa.”

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Ajatus majurin mulkkua kärttävästä asiakkaasta naurattaisi ketä hyvänsä. Tässä suhteessa en ollut minkäänlainen poikkeusyksilö. Tunsin kasseissani terävää tähtinäkykipua, sillä Cloudy palkitsi hirnahdukseni survaisemalla pistoolin äkäisesti haarojeni perukoille. Ehkei ollut tarpeen käydä enempää keskustelua siitä oliko asiassa jotakin huvittavaa. Hytkyin vielä naurutärinäni jälkiaaltoja, kun nainen kehotti vähemmän ystävällisesti haistamaan mieluummin vaikka pitkänpuoleisen paskan ja keskittymään kuuntelemiseen.

Cloudy - siis minun Cloudyni - ei ollut tavallinen huora, eikä kuulemma edes huorakaan kuin huvin ja näön vuoksi. Ei siis ihme ettei mulkun tarve ole tällaisella naisella aivan tavallista sorttia. Tuota pikaa Cloudy selvitti kuolemanvakavalla naamalla mistä oli kysymys ja mitä tapahtuisi jos majuri Michaelsonin jortti ei pikapuoliin lihallistuisi TooToon kullikokoelman elimelliseksi osaksi. Cloudy lisäsi ahdistuneena ettei hän ollut toiminut koskaan tappajanuransa aikana yhtä ammattitaidottomasti kuin nyt, jeesatessaan minua pistoolini päädyttyä Frankin murha-aseeksi. Toisaalta olin Cloudyn mielestä osasyyllinen tilanteeseen. Tarkasti suunniteltu dicknappausoperaatio oli tuhoutunut takiani, vaikka majuri oli päätynyt jauhelihaksi tyystin omaa kömpelyyttään.

Niin tai näin, olimme nyt Cloudyn kanssa samassa veneessä ja pelin säännöt olivat selvät. Singaporelaiselle biljardöörille olisi saatava jostakin kyrpää ja vähän äkkiä. Muutoin Cloudylta menee työt ja todennäköisesti henki, ja minulta lähtee nirri yhtä liukkaasti kuin puuvillaisännän tytärtä nussineelta neekeriltä vanhoina hyvinä aikoina.

”Vittu kun firma meni nurin, sanoi huora kun portaissa kaatui”, lohkaisin tilanteen kiperyyttä muka vähätellen. Uusi ja entistä ärhäkämpi kivun hyökyaalto kiveksissäni ei tullut yllätyksenä.

”Islander! Mennään”. Cloudy tökki kuuron taksikuskin hereille ja komensi tämän liikkeelle kohti alakaupunkia. Tai ei kuski kuuro ollut, mutta rahalla voi aina ostaa sopivan määrän kuuroutta. Outo se taksimies ainakin oli. Autoradion päälle oli kiinnitetty purukumilla kuva jossa mukakuuro halasi lammasta. Kuvasta erotti hyvin raskaalla kädellä piirretyn kuulakynätekstin, Cloudy & Islander. Kaunis nimi myös lampaalle. Tutkimattomia ovat lammasystävien tiet.

”Tässä on vielä yksi juttu joka sinun on hyvä tietää tässä vaiheessa”, aloitti Cloudy vakavana. ”Dicknappausoperaationi luonne oli eräästä toisestakin syystä varsin poikkeuksellinen. Minulla ja majuri Michaelsonilla kun on jonkin verran yhteistä taustaa. Tai on aika paljonkin".

Taksiauto jatkoi alakaupungin ohi kohti parempiosaisten seutuja. Joen toisella puolen sijaitsee omakotialueita ja etäämpänä maaseudulla joitakin porvarillisia pikkukyliä. Sinne on meikäläisellä tuskin koskaan asiaa.

"Ajamme nyt kotiini suunnittelemaan seuraavaa siirtoa, mutta emme sinne Borgsvillen murjuun vaan Mantstoniin", Cloudy jatkoi. "Siellä elän toista elämääni, republikaanisena leskirouvana ja perheenäitinä, veteraanimieheni muistoa vaalien. Äidin oikea paikka on toki kotona, mutta näin yksinhuoltajana pitää valitettavasti olla joustava jo perheen elannon takia”, Cloudy hymähti ja vilkaisi kelloonsa.

”Lapset ovatkin jo lähteneet kouluun. Voimme siis tekaista vierassiivessä parit drinkit ja miettiä samalla mistä kaivamme esiin pari vaaksaa jämerää majurin kyrpää. Voit kutsua minua myös Ninaksi. Tai Mrs. Michaelsoniksi, ihan kuten haluat”.

 

[ukkometso]

Ei helvetti. Minua oli kusetettu sekä oikealla että vasemmalla kädellä. Cloudy olikin vain "Cloudy", itse asiassa siis jonkun mielipuolimajurin vaimo. Tai vaino, ihan sama.

Siemailin viskiäni, ja katselin perhekuvia. Vittu mikä kokoelma. Idioottiveljekset laatimassa rusetteja, herra majuri ilmeisesti antamassa päiväkäskyä, ja rouva itse papiljotit päässä osoittelemassa kihartimella. Ja koira, Rita, miten taas jokin lämmin sykähti sisälläni, ja hieman ulkoisestikin.

Ja toisaalta olin melko kusessa. Ajatuksissani jauhoin vain mantraa "Minun täytyy saada reilua kyrpää, ja melko pitkälti" , ja kuinka tajutessani oman pienuuden muistin Lars-Larsin. Maksun aika oli tullut. Utelin Cloudylta oliko tämä keräilijä TooToo nähnyt tulevaa yksilöään. Ei kai, oli hieman epävarma vastaus, mutta se riitti. Sitä saa, mitä tilaa.

ModRatorsin pojat saisivat hoitaa asian. Joko Lars-Larsin oma, tai sitten varakappale vaikka ruumishuoneelta, mutta kokoa piti olla. Toimitus hoidettaisiin parissa päivässä. Ja aitouden todistaisi Nina-Cloudy itse, vaikka sovittamalla. Otetaan vaikka kaitafilmi.

Annoin Cloudylle koordinaatit ohjeiden toimittamiseen, varmistin, että rusettipojat olisivat koulussa ja kerhossa pitkälle iltaan ja lupauduin jäämään pitämään Ritasta hyvää huolta. Miten se presidentti sanoikaan: "This is an american dream!"

 

[Beneway]

- Okei, lähden nyt, Cloudy huikkasi ovelta.
- Onko kaikki nyt selvää, kysyin häneltä vielä varmuuden vuoksi, vaikka uusi Cloudy varmasti osaisikin asiansa.
- Homma on hallussa. Vien tiedot ModRatorseille, ja tulen samantien takaisin tänne. Sitten suunnittelemme miten saamme sinut pois poliisien listoilta, Cloudy jatkoi. Pysy sisätiloissa. Sinun ei nyt parane hillua julkisilla paikoilla. Jos keittiössä oleva puhelin soi, älä vastaa. Vierashuoneessa on puhelin, jonka numeron vain minä tiedän. Soitan, jos tulee ongelmia.
- Selvä homma, murahdin. Vihasin sitä kun joku ohjeistaa minua. Olenhan sentään Roy Steel. Osaan tehdä kaiken ilman ohjeita.

Cloudy tyrkkäsi oven kiinni ja haki autotallista uudenkarhean Chevroletin. Katselin sälekaihtimien välistä, kun auto kaartoi hitaasti tielle huolitellulta piha-alueelta. En vieläkään saanut ajatuksiani asian ympärille. Cloudy oli siis Majurin vaimo, ja ilmeisesti vielä pitkäaikainen sellainen. Hän on myös pyöräyttänyt kaksi rusetti-pentua tuolle sekopäälle. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain saadakseen Majurin lerssin Kiinaan lähtevään pakettiin. Tarina oli niin käsittämätön, ettei siihen voinut uskoa, mutta minun oli pakko. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Päätäni särki, sillä majurin nauru soi päässäni jo ties kuinka monennetta tuntia. En päässyt siitä millään eroon. Muutenkin olo oli sekava kuin Bostonilainen pirihuora. Punaiset langanpäät eivät yhdistyneet päässäni normaaliin tapaan, ja mietin mikä helvetti minua vaivasi. Psyykkiset vaivat olivat jääneet taakse jo kauan sitten. Nuorempana sain ongelmaan jotain saatanan outoja pillereitä, myöhemmin vaivaa on taas paranneltu viinalla ja huumeilla. Jälkimmäiset tehosivat selkeästi paremmin. Nyt huumeet olivat jääneet hieman taka-alalle, mutta viina on pitänyt pääni selvänä. Ainakin näihin hetkiin asti.

Havahduin ajatuksistani sopivasti viinakaapin luona. Nappasin Majurin vuosikertaviskin kouraani ja röjähdin sohvalle. Rita-koira nukkui sohvan vieressä olevalla matolla varsin tyytyväisen näköisenä. "On se ihme kaveri tuokin", mietin itsekseni ja korkkasin pullon hampaillani.

Parin hörpyn jälkeen pakotin itseni vakavaan ajatustyöhön. Mikä oli totta? Mikä kuvitelmaa? Majurin puhe vaivasi minua. Se toistui päässäni jatkuvalla syötöllä, loppuen aina tuohon piinaavaan nauruun. Mitä, jos olenkin sekoamassa? Päällä oleva tilanne täytyi olla totta, vaikka kuinka absurdi se olikin. Miten ihmeessä en ollut tunnistanut Cloudyä Frankin ampujaksi? Olinko kieltänyt ajatuksen mielessäni, vai olinko vain nähnyt harhoja? Mihin voin enää uskoa?

Päässäni jyskytti, ja särky sen kuin voimistui. Kysymyksiä oli liikaa ja vastauksia aivan liian vähän. Kaivoin taskustani lehtiöt esiin tutkiakseni niitä vielä kertaalleen. Kaikki oli kuitenkin jo nähty. Haalistuneita kuvia peräjälkeen, joista pystyin nimeämään lähes jokaisen henkilön. Oli Frankiä, Mackeytä, vasikka-Leetä sekä poliisipäällikkö Wickumia. Hiljalleen katseeni lukittui naiseen, jota aiemmin luulin Frankin tappajaksi. Katsoin kuvaa tarkemmin. Oliko tuo muka Cloudy? Jos oli, osasi hän todella huijata muita. Itse en häntä kuvasta vieläkään tunnistanut.

Cloudyn lisäksi lehtiöt olivat ainut oljenkorteni, mutta siltikään ne eivät auttaneet lainkaan.

Huomasin tutkivani kuvia yhä lähempää ja lähempää. Minun oli vaikeaa nähdä. Heitin lehtiöt sohvalle ja hieroin silmiäni, mutta näköni vain sumeni entisestään. Yritin asettaa viskipullon edessäni olevalle lasipyödälle, mutta onnistuin tiputtamaan sen lattialle. Pääkipu oli infernaalinen, ja Majurin räkäinen nauru kaikui koko talossa piinaavan voimakkaana. Nousin pystyyn vain kaatuakseni naama edellä Ritan viereen matolle.

- Sinun ei pitäisi juoda tuota. Sitä ei ole tarkoitettu sinulle, sanoi ääni pimeydestä. Puhe tuntui kuuluvan suoraan silmieni edestä.

Avasin vaivoin toisen silmistäni, mutten nähnyt ketään. Edessäni makoili vain Rita, joka oli näemmä herännyt kuivasukellukseni myötä. Rita katsoi minua syvälle silmiin. Katseessa oli jotakin outoa. Se ei tuntunut eläimen katseelta, vaan siitä huokui erityistä lämpöä ja inhimillisyyttä. Parin sekunnin kuluttua menetin tajuntani.

Puhelu

Heräsin koomasta Ritan nuoliessa kasvojani. Jossakin soi puhelin kuin viimeistä päivää. Nousin täristen pystyyn ja katselin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Rita näytti erittäin tyytyväiseltä saadessaan minut virkoamaan. Vilkaisin kelloon. Olin näemmä tajuttomana noin tunnin.

Kaatamani juoma oli jo hieman kuivunut olohuoneen matolle, eikä se näyttänyt enää viskiltä. Ilmeisesti Majuri oli säästänyt tuon pullon epätoivotuille vieraille, sillä ihan perusviskiä se ei ollut. Ehkäpä Majurin perkele laski minut tuollaiseksi vieraaksi.

Räkäinen nauru oli tauonnut ainakin hetkeksi ja jäin kuuntelemaan puhelimen pirinää. Se ei kuulunyt keittiöstä, joten ryntäsin niska jäykkänä vierashuoneeseen. Kirjahyllyssä lojui alatasolla vanha puhelimenromu, joka soidessaan tärisi paikallaan pahaenteisesti. Nostin luurin korvalleni, ja olin aivan hiljaa.

- "Hei Roy Steel, kuului langan toisesta päästä. Etkö tiedä, ettei ole sopivaa antaa puhelimen soida noin pitkään?"

Puhuja oli mieshenkilö, jonka ääni kuulosti vittumaiselta. Ääni oli kuin sekoitus lipevää poliitikkoa ja ylironskia mafiapäällikköä

- "Kuuntele retku tarkkaan, mitä sinulle sanon, mies jatkoi. Sinä ilmestyt puolen tunnin kuluttua Pyhän Antoniuksen kirkolle, yksin, aseettomana ja lehtiöiden kanssa. Jos myöhästyt minuutinkin, voit hakea Cloudysi kirkon viereiseltä roskalavalta. Pilkottuna."
- "Mitä vittua tämä nyt on? Kuka helvetin runkku se sinä olet?", huusin puhelimeen.
- "Voit kutsua minua... Tuomariksi."

Puhelu katkesi.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Naputin sormella puhelimen tangenttia vaikka tiesin sen hyödyttömäksi. Typerä maneeri joka elokuvien puhelinkeskusteluissa kuuluu sille jonka korvaan puhelu katkaistaan. Toisin sanoen sille joka on tyhmempi ja heikompi, sille jota käsketään ja kyykytetään. Minä olen Roy Steel ja minulla on tällaisista pellen rooleista aivan vitun vähän kokemusta. Nyt joku Tuomari lateli juuri minulle hävyttömät päiväkäskyt. Mikä sekin luulee olevansa, mahtaako ymmärtää kenen kanssa se on nyt tekemisissä. Eiköhän tämäkin kohta selviä.

Ravistelin päätäni ja koetin ottaa tilanteen haltuun. Puolessa tunnissa pitäisi päästä sinne Antoniuksen kirkolle, ja täältä kestäisi taksillakin melkein tuon verran. Kulmakunta ei ollut minulle järin tuttua entuudestaan, mutta moottoritieltä oli tänne vain muutaman minuutin ajomatka ja sitä kautta kannattaa myös kirkolle ajaa.

Jo saapuessani noteerasin Majurilla olleen varsin iso autotalli pihan kulmalla. Cloudyn nappaama Chevrolet ei varmaankaan ollut ainoa kulkupeli tuon katon alla. Kiiruhtaessani vierashuoneesta ratsaamaan autotallin sisältöä päätin kuitenkin katsoa mukaani jotain kättä pidempää, siitäkin huolimatta että minua oli varoitettu jättämään aseet pois. Eiköhän majurin tasoisen upseerin entisestä kodista luulisi jotakin löytyvän, vaikka isäntä taitaa olla asunut jo vuosia muualla. Minulle oli vieläkin epäselvää mikä tämä kuvio oikein oli. Siis majuri Michaelson oli ”kuollut” vuosia sitten ja jättänyt Cloudylle tai siis Ninalle koko hoidon, koska häntä uhkasi sotaoikeus sotarikoksista? Oliko majuri ollut täällä asuessaan majuri Michaelson vai jotain muuta?

Viinakaapin viereinen ovi johti ilmiselvästi työhuoneeseen, paikkaan joka oli epäilemättä ollut isännän privaattialuetta. Ovi oli lukittu mutta avain kiilteli lukkopesässä. Kiersin oven auki ja astuin empimättä sisään. Katseeni selaili moitteettoman siistiä huonetta nurkasta nurkkaan, lattiasta kattoon.

- Sotamies on hyvä ja ottaa kaapista mitä hän tarvitsee, hä-hä-khää, kuului tuttu ääni tyhjyydestä. Purin kivuliaasti poskilihojani jotta saisin järkeni takaisin. Nurkassa päivysti majesteettisen raskas asekaappi, sellainen pyöräkahvalla varustettu, ovessa kaunis tammiootraus. Sellaisia kaappeja omistavat yleensä vain rahamiehet tai ankarat aseharrastajat. Talosta päätellen saattoi olla että majuri oli ollut molempia. Hämmentävää sen sijaan oli se että asekaapin ovi oli auki. Kenenkään aseharrastajan asekaappi ei ole keskellä päivää auki kun isäntä on poissa. Varsinkaan silloin kun isäntä on kuollut ja ollut kotoakin poissa jo vuosia.

- Sotamies menee nyt saatana sinne kaapille ja ryhtyy miesten hommiin, jyrähti majurin karjaisu nyt paljon käskevämmin. Verhot heilahtivat majurin äksiisin voimasta. Äänestä se varmasti johtui, huoneessa ei ollut ilmastointikaan päällä. Tulipa majurin huuto päästäni tai sen ulkopuolelta, voimaa siinä oli ihan helvetisti eikä viestikään ei jäänyt epäselväksi.

Majurin äänen kimpoillessa seinältä toiselle Rita hölkkäsi huoneeseen ja käveli suoraan kaapille, työntäen kuonollaan tammikuvioisen oven kokonaan auki. Kääntyessään koira pudotti hännällään kaapista lattialle kaksi kevyttä kertasinkoa. Lähestulkoon paskansin housuihini poikamaisesta innosta. Jumalauta, nämä vehkeet ovat Roy Steelin arsenaalia! Enempiä ihmettelemättä nappasin singot kantohihnoista selkääni ja jätin muun asevalikoiman kaappiin mätänemään. Narikasta poimin mukaani vielä majurin pitkän paraatitakin, jonka alle singot asettuivat sopuisasti näkymättömiin.

Majurin räkäinen nauru jäi työhuoneeseen kajahtelemaan, kun säntäsin puolijuoksua kohti ulko-ovea. Sieltä se vielä huusi, että ”sotamiehen kannattaa nyt laittaa kaasu pohjaan ettei sotamies vaan myöhästy hyvistä mulkunpätkijäisistä-hä-hä-hääh-krähä-kh-hääh-ääh-tana”!

Sotamies. En ollut viettänyt päivääkään armeijassa eläessäni. Vai olinko enää edes elossa? Jos olin, en ainakaan tiennyt olinko valveilla vai jollakin kemikaalimatkalla, vai olinko vain menettämässä lopullisesti järkeni. Majurin vuosikertaviski tuntui antavan minulle siivet selkään, sellaiset oikeat nahkaiset jättilepakon hieman läpikuultavat lentimet. Levitin siipeni lehauttaen niitä vähäsen ja kuinka ollakaan, lensin pihan poikki vaivattomasti kuin riippuliitimellä vuoren jyrkänteeltä alas laaksoon. Katsoin uudelleen käsiäni ja ne olivat Roy Steelin karvaiset kädet. Levotonta mutta mahtavaa. Tuntui kuin voisin kuvitella olevani mikä tahansa, muuttuen samassa juuri kuvitelmieni kaltaiseksi olennoksi. Voisinko olla kenties lammas, voisinko olla jopa leijona? Sain viime hetkellä vedettyä kuvitelmani takaisin mentaaliseen vetolaatikkoon. Rykäisin ajatukseni kirkkaammiksi ja astuin sisään autotalliin. Liiketunnistin naksautti halogeenivalot päälle ja paljasti tallin sisällön.

Autotalli oli vaikuttava ilmestys. Ykköshummeri totta kai löytyi, samoin muutama autovanhus kertomassa isännän harrastuksista. Lisäksi autotallissa kyhjötti korealainen pikkuauto jonka tuulilasia koristi invapysäköintitunnus. Pelkääjän paikalla makasivat valkoinen keppi ja tummat lasit, kenties odottamassa upseerin vanhuusvuosia. Turvalliset kyydit ikämiehelle. Oli jotensakin mahdoton ajatus kuvitella Cloudy tai siis Nina tuohon kotteroon ratin taakse ja sokea majuri hytisemään vierelleen.

Siirsin katseen takaisin lähemmäksi. Aivan oven pielessä lepäsi jotain sellaista mitä arvelin nyt tarvitsevani, nimittäin sopivasti sisäänajettu kohtuullisen uudenmallinen H-D. Moottoripyörä oli kuin odottamassa isäntäänsä ja pääsyä mittailemaan läheisiä mutkateitä. Pyörän selkään hypätessäni nappasin kahvasta sotilaskypärän päähäni, puristin kytkimen pohjaan ja väänsin virta-avaimesta. H-D ärjähti kertalaakista käyntiin.

Vaihdelaatikosta lähtevä loksahdus heilautti pyörää. Suuntasin pyörän pihalle ja edelleen kohti porttia. Pyörä vastasi kaasukäteni määräyksiin kuuliaisesti kuin merijalkaväen sotilas. Suljin leukahihnan ja annoin koneelle lisää kierroksia. Rita jäi istuksimaan portaille, heilauttaen muutaman kerran häntäänsä laiskan ystävällisesti. Käännyin tielle. Loittoneva naurunremakka jatkoi mielipuolista messuaan sotamiehistä ja mulkunpätkistä.

Reilu vartti aikaa ajaa kirkolle. Vastavärvätty sotamies Roy Steel kiihdytti reippaasti rampista moottoritielle.

 

[ELÄKELÄINEN]

Tältäkö se tuntuu ?

Minua ei pelottanut. Luin majurille Soldier of Fortunea ääneen, hän oli menettänyt näkönsä. Hän tuttuun tapaan runkkasi, mutta meisseliä hällä ei ollut.Hhähhhää. Palliheinää ja veesa-avain . Sinko ei saatana lauennut, vaikka numero oli varmasti oikein. Yritin ja yritin. Majuri saatana , minulla on ikävä kotiin . Äiti.

Cloydy oli koira nimeltä Rita. Se makasi varjossa olematta mitään. Heilutin häntääni ja vedin ModRatorsin liivit ylleni. Olin väreissä ja valmis kuolemaan niiden vuoksi. Ei helvetti , tuolta ui paikalle kasiykkösiä puukot hampaissaan. Minultahan on slaikkari jo viety ja matkalla pitkänä kuljetuksena halki avaruuden .

Mackey vittuili vertauskuvin, vaahtomuovi eli styrox, arktinen napakettu eli anaali. Honka, mänty , petäjä. Lumisokeana on vaikea hahmottaa liikkeen suuntaa. Putosin ja pelkäsin pysäystä. Borgsville oli kaunis auringon laskiessa. Vaihdoin vakaalentoon. Tein kolmiloikan maailmanennätyksen, missä vitussa ovat mittamiehet ? Tootoon pilvenpiirtäjä ylsi ylös asti . Noin isoa penistä en ollut kuunaan nähnyt.

Viereeni ilmestyi taistelukopteri . Minua kutsuivat silmätön Majuri, Mackey, JFK,siellä ne olivat kaikki muutkin. Frank O´Qinn oli todella hot alaosaton lentoemäntä ja kapteeni ainoa olento jota tottelin. Muistin tehtäväni ja valmistauduin nousemaan koneeseen. Matka olisi loputon ilman määränpäätä. Luoja paratkoon.

Olo oli kuin uitetulla. Kusetti ja päätä särki. Olin myöhästynyt

 

[Rööri]

-Mitä vittua, eihän tässä ollut enää mitään järkeä! Nyt oli saatava tähän hommaan joku tolkku.

Mietti Roy, ja sytytti röökin ja stumppasi sen samointein kämmenselkäänsä. Kipu ja käristyvän ihon katku havahdutti hänet hereille todellisuuteen.
Nyt sai typerehtäminen ja matkailu mielikuvitusmaailmoissa riittää. Oli totuuden aika. Majurista mulkkuineen oli tehty pienen pientä siipaletta. Pääosa kalmosta oli kaiketi heitelty kinkkukiusauksina ja muina suikalemöyhteinä jo parempiin suihin ja silti joku saatanan munaton kinkki odottaa majurin meisseliä seinälleen.

En todellakaan ollut ainoa sekoboltsi näissä bileissä. Pitäisikö minun muotoilla majurin mulkku kolmesta kilosta jauhelihaa palleineen päivineen ja pakastaa koko komeus sen koossa pitämiseksi. Lähettää lerssi kylmäkuljetuksena Kiinaan ja kaikki olisi kohdallaan.

Ja vitut! Näitä pellejä pitää kohdella kuten klovneja kuuluukin. Tukasta kiinni ja kusta suuhun - simasuiksi Steelin tapaan. Oli aika aloittaa Tuomarista.

Pyhän Antoniuksen kirkon sakastissa oli pidot parhaillaan sinne saapuessani. Tuomari lunasti lupaustaan Cloudyn osituksesta. Oksasakset sanoivat: "niksnaks" ja Ninan nimetön kilahti kastemaljaan. Sormi näytti nytkivän vielä vadissakin kuin edellistä huutoa korottaen.

Huutoa oli ilma sakeana muutoinkin. Cloudy piti metakkaa menetetyistä ruumiinosistaan. Tuomari tohkeili teurastajan pestissään, jolle messukaapunsa alle kömmitetty kuori-poika antoi omia sävyjään. Poika itse oli vaiti, vaikka vaikutti suulaalta. Kaiken ylle ylsi kuitenkin minun mielipuolinen kiljaisuni:

-Seepralle heiniä !

Kertasinko olallani yskähti vaativasti ja messukaapu pelmahti ilmavasti tuomarin yllä. Hänestä näytti häipyvän keskivartalo. Hetken hulmuava messu-kostyymi kannatteli keskeltä katkennutta ketkua kunnes veres vainaa vajosi päättömän pojan päälle muodostaen ruumiinosien sekamelskan, jollaisia harvoin tapaa edes Picasson maalauksissa.

Pimun pilkkomista ja pojan poskeenottoa pilit tanassa seuranneet gorillat säikähtivät käännettä koston polulla. Oikean rintamalinjan löydettyään yskähti toinen kertasinko otteessani pyyhkäisten tuuheatukkaisemman turvamiehen karvakuontalon kuorruttamaan ristillä rimpuilevan kristuksen rintaa. Pörröinen karva ja aito veri toivat mielestäni uskottavuutta muutoin valjun oloiseen vapahtajaan. Koin lähes herätyksen - jo toisen tunnin sisään. Vähintäänkin virkistyin verestä.

Toisen turvamiehen kanssa en enää kiirehtinyt. Ukko toikkaroi tolkkutta törmäillen irtaimeen. Hamusin hyppysiini kookkaan krusifiksin, jolla roimasin miekkosta polvitaipeisiin. Poloinen polvistui kuin ehtoolliselle suu apposen auki kirkon antimille. Löytämättä öylättiä survaisin krusifiksin odottavan suuhun Jeesuksen ruumista sijaistamaan. Veritarjoilu tuli ripittäytyjän omasta takaa. Laimensin sitä virtsalla, joka oli Royn puolesta vuodatettu. Lopuksi iskin krusifiksin ikäänkuin synnin päästöksi keskelle gorillan pälvikaljua pystyyn. Oikeaoppisesti oikea sakara edellä - totisesti olen jumalanne, kurjat!

Havahduin väkivaltamässäilystäni sakastista kantautuvaan voihkeeseen. Olin jo unohtanut Cloudyn, tai sen mitä hänestä olisi enää jäljellä. Ovelta näin kohollaan olevan käden jonka sormet muodostivat "pirun sarvet" Rock`n roll, ilahduin, kunnes älysin, ettei variaatioita enää ollut. Esillä olivat kaikki oikean käden sormet. Toivottavasti pillu olisi edes entisellään...

 

[Kilvenkantaja]

”Tee nyt jotain!”

Cloudyn huuto havahdutti minut. Huutoakin enemmän se muistutti tuskaista rääkäisyä. Pillun kunnosta en saanut selvyyttä yhdellä vilkaisulla, mutta äänihuulissa ei ollut mitään vikaa.

”Minä en ole mikään hoitsu”, puuskahdin, mutta lähestyin kuitenkin vertavuotavaa naista, minun ihanaista Cloudyani, joka oli aiheuttanut minulle enemmän ongelmia kuin tuottanut nautintoa tai ainakin melkein yhtä paljon.
”Okei, me tarvitsemme jotain millä sitoa nuo…”, mumisin ja katselin ympärilleni vastenmielisyyttä tuntien. En tiennyt kumpi oli epämiellyttävämpää, hoivata toista ihmistä vai katsoa vuotavia sormen tynkiä.

”Sinä olit myöhässä”, Cloudy kirahti. Hän oli nyt selällään, kasvojen irveestä päätellen jaksoi hädin tuskin pitää kättä koholla. Tuskan täytyi olla melkoinen, mutta silti nainen jaksoi kiukutella. Ihailtavaa.

”No kun-”

”Sinä tulet aina myöhässä.”

Pysähdyin.
”Minä en koskaan tule myöhässä, enkä etuajassa, vaan aina täsmälleen-”

”Turpa kiinni ja tee jotain!” Cloudy kiljui. ”Tämä on sinun syytäsi!”

Tee nyt yhteistyötä naisen kanssa, jupisin itsekseni. Kun jokin menee vikaan, alkaa huutaminen.
”Kerrohan kun olet niin etevä, että miten tuomari sai sinut nalkkiin. Saitko vietyä tiedot-?”

Cloudy irvisti.
”Homma oli kusetusta alusta loppuun. Mod Ratorsit olivat tuomarin asialla.”
Sadattelin ääneen. Kuka nyt hoitaisi Lars-Larsin ja hommaisi kullin TooToolle?
”Suunnitelma B käyntiin”, sanoin ja Cloudy vilkaisi minua.

"Aiot leikata oman kullisi?"

Oli pakko nauraa, ihan vain siksi, että Cloudy näytti vilpittömästi ilahtuvan ajatuksesta, että minäkin menettäisin tässä leikissä jotain. Henki saattaisi vielä mennäkin.
"Haluatko sormesi muistoksi matkaan? Laitanko ne pieneen pussiin?" tiedustelin. Vastausta ei kuulunut, Cloudy oli lopultakin menettänyt tajuntansa.

Kirkon hiljaisuus tuntui hetken yksinäisyydeltä. Mietin, mikä olisi helpoin tapa poistua paikalta. Majurin heinontuminen jauhelihaksi oli tuonut vain ongelmia, kuten olin viimeisten tuntien aikana saanut huomata, mutta kaipaisiko kukaan tuomarin ja gorilloiden mulkkuja? Ja mitä minun pitäisi tehdä Cloudylle?

Tajusin, että ratkaisu oli käteni ulottuvilla. Minun täytyisi vain valita sakastissa lojuvista mulkuista suurin ja... leikata se.

"Cloudy, tämä olisi enemmän sinun hommias", huokaisin ja tempaisin ktäköistäni esiin veitsen. Miehen on tehtävä mitä miehen täytyy.