Pulp Jatkis - tarinoita väkivallasta

  • 30 418
  • 80

Palstalegenda

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ukraina, Eveliina Määttänen
Kumarruin lähimpänä olleen gorillan viereen ja aloin kiskoa gorillan housuja alemmas. Jumalauta, miten pienimunainen! Hämmästelin aikani noin kolmesenttistä gorillan munaa ja huomasin gorillan pienessä mulkussa tatuoinnin: "Mod Rators". Päähäni tulvahti mielikuva Mod Ratorsista runkkaamassa tuo tatuointi tanassa ennen kuin oksensin tuon pienimulkkuisen gorillan päälle. Gorilla oli kuoltuaan paskonut housuihinsa ja haju oli kuin kuppaisen naisen vitusta. Tiedän miltä sellainen haisee, kerran Bangladeshissa ollessani olin yrittänyt nussia kuppaa sairastaneen naisen kanssa mutta kaamean löyhkän vuoksi tuon kävelevän lääkärikirjan nussiminen jäi silloin alkusivuille.

Siirryin kohti toista gorillaa. Tällä kertaa housuja alas laskiessa pidin nenästäni kiinni, etten oksentaisi. Samanlainen tirrimuna sekin oli. Samanlainen tatuointikin sillä oli. Olikohan tuohon gorillan hommaan pääsyvaatimuksena erityisen pieni mulkku, jotteivat naiset ainakaan ensipanemisen jälkeen kiinnostuisi heistä ja gorillat saisivat keskittyä rauhassa rintakehänsä takomiseen.

Siirryin Tuomarin raadon äärelle. Jos silläkin on pieni mulkku, niin olen entistä pahemmassa kusessa. Raotin housuja nenääni pidellen. Jumalauta! Tuomarin mulkku oli kuolleenakin noin kaksikymmentäviisisenttinen! Tuomarin mulkku ei enää seissyt mutta minun silmäni seisoivat, katsoessani suurinta koskaan näkemääni mulkkua. Todellinen jättimulkku. Innostuin tuon mulkun jättimäisestä mulkusta, henkivakuutuksestani, ja jostain syystä riisuin ukolta kaikki vaatteet päältä pois. Tällä ei ollut raadossaan, siinä mitä oli vielä jäljellä, kuin yksi tatuointi, se oli alaselässä, siinä nuoli osoitti kohti persereikää ja siinä luki: "Fuck me". Yksi tuttu paskiainen on eläimiin sekaantumisen lisäksi nekrofiili, melkein olin soittaa hänelle, että täällä olisi nyt nussittavia ruumiita ja olisihan se kohteliasta kunnioittaa vainajan viimeistä tahtoa, mutta maa poltti jalkojeni alla.

Leikkasin mulkun irti ja tungin tuon hieman verta vuotavan jättimulkun rullalle takkini taskuun. Mielessäni kävi, että voisin herättää Cloudyn läpsyttelemällä häntä leikkaamallani jättimulkulla naamalle mutta hylkäsin ajatuksen saman tien, sillä sitä naista ei kannattanut tahalleen ärsyttää.
 

Infamous

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Penguins, Steelers
Cloudy oli saatava kuitenkin matkaan, ja neidon viruessa tajuttomana HD-kyyti oli poissa laskuista. Tuomari oli saapunut paikalle valkoisella hautajaisautolla kuin ennakoiden kohtaloaan, ja tein päätöksen kyydistämme seuraavaan päämääräämme. Avaimet löytyivät lainjakajan torsoa edelleen pukeneen verisen kaavun taskusta helpohkosti. Avasin pelkääjän puoleisen oven, ja asetin velton Cloudyn kartanlukijan paikalle. Takin taskustani putoamaan pyrkineen elimen asetin Cloudyn nyrkkiin kolmipisteotteeseen. Kuvauksellisen asetelman täydensi klovnin kyyneleen lailla terskan päästä Cloudyn hameelle vuotanut verinen touhutippa. Itse asettauduin ratin taakse ja etsin Cloudyn puhelimesta yhteystiedon erääseen kultaiseen puhelimeen.

Samaan aikaan toisaalla...

BRRRRRRRRRRRR... puhelin tärisi Bigin kaislahameen sopukoissa. Onnekseen hän oli jo valmiiksi TooTooWangin makuuhuoneessa viemässä mahtimiehelle jokapäiväistä mannapuuroaamupalaansa, sekä tietysti vihreää teetä - muu hänelle ei koskaan kelvannut. Tootoo katseli alaistaan visto hymynkare huulillaan, tätä puhelua hän oli odottanut.

-Herra, teille on puhelu!

TooTooWang otti luurin varresta kiinni ja asetti kultaiset pussit huulilleen.

-Ahh... Lempimunahaukkani, kerro minulle hyviä uutisia.
-Emme pystyneet taikomaan sinulle majurinsalamia, mutta tarjolla on jotain vielä parempaa: isoin valkoinen miehuus mitä tulet elämäsi aikana näkemään. Kelpaako?


Toisesta päästä vastasi karski miehen ääni. Arvatenkin tämä kuului Roy Steelille, miehelle joka oli jauhanut TooToon suurimman unelman lihamassaksi ja lähettänyt sen neekeriperheiden syötäväksi.

-Steel... et arvaakaan kuinka paljon haluaisin nähdä kyrpäsi seinälläni. Mutta ehdotuksesi on kieltämättä houkutteleva. Vie paketti 25th Jefferson Roadille, lähetän kätyrini noutamaan sitä puolen tunnin päästä. Riittääkö aika?
-Laitetaan riittämään.


Puhelu katkaistiin toisesta päästä. TooToo katseli kustomoitua puhelintaan vihaisena, hän ei ollut tottunut että hänelle lyödään luuri korvaan. Ärtymys laantui kuitenkin ajoissa, ja kääntyi odottavaan tunnelmaan. Kokoelma saisi lähiaikoina uuden, mahtavan ulokkeen!

Samaan aikaan kolmahtaalla...


Lars-Lars oli peloissaan. Steelin antama takaraja oli ollut ja mennyt, ja hän oli ensimmäistä kertaa kutsun jälkeen uskaltautunut piilopaikastaan pihalle. Hän oli soittanut poliisipäällikkö Wickumille heti kun oli varma että Steel oli karauttanut näköetäisyyden ulkopuolelle. Wickum oli kehoittanut Lars-Larsia vetäytymään hetkeksi maan alle ja luvannut hoitaa asian. Lassehan oli vetäytynyt. Hän oli ostanut läheisestä 24/7:sta viikonlopun tarpeiksi roskaruokaa, ja linnottautunut kotikoloonsa. Ulko-oven eteen hän oli vetänyt antiikkisen perintöpiirongin, ja asettautunut isovaarinsa väkipyssy kainalossa eteisen päähän patjalle odottamaan kauhuissaan vääjäämätöntä.

Viikonloppu tuli, mutta vääjäämätön odotutti itseään. Paine Lars-Larsin pusseissa kasvoi. Hän ei muistanut koska viimeksi oli mennyt yli kaksi päivää ilman strippiluolareissua. Lopulta hänen oli pakko kuoriutua piilostaan. Hän puki päällensä hupparin, ja heitti hupun päänsä yli. Hän myös laittoi korvilleen walkmanin ja kuunteli kävellessään radiota, siinä lapsenomaisessa uskossa ettei häntä kukaan kuule jos ei hänkään kuule ketään. Lasse ei kuitenkaan uskaltautunut kantapaikkaansa, vaan valitsi hieman hienomman paikan josta Steel ei häntä ikipäivänä keksisi etsiä. Hän huomasi lähestyvänsä päämääräänsä, kun lähti ylittämään 27th Jefferson Streetin ja 3th Lincoln Avenuen risteystä vihreiden palaessa jalankulkijoille...

Samaan aikaan neljähtäällä...


Wickum oli väsynyt. Hän ei ollut nukkunut Lars-Larsin puhelun jälkeen kymmentäkään tuntia. Hänellä ei ollut johtolankoja Steelin löytämiseen, joten hän oli turvautunut vanhanaikaiseen syöttitaktiikkaan ja kehoittanut Lars-Larsia pysymään piilossa hetken aikaa. Hän oli luottanut, että tämä ajaisi ennen pitkää Roy Steelin liikekannalle, ja järjestänyt tarkkailun Lars-Larsin talon ulkopuolelle. Hänellä ei kuitenkaan ollut samassa veneessä itsensä lisäksi kuin pari luotettavaa korruptoitunutta poliisia, joten vahtivuoroista oli tullut pitkiä, ja donitseja oli kulunut rikollinen määrä.

Wickum säpsähti kun Stenbeckin ulko-ovi kävi. Mitä vittua läskipallero! Stenbeck oli päättänyt omin luvin ulkoistautua, vaikka Wickum oli tämän nimenomaan kieltänyt. Paskiainen saa vielä kuulla kunniansa... Wickum oli tiukan valinnan edessä - jäädäkkö vahtimaan taloa vai seuratakko pallon muotoista ihmiselävää? Hän teki kuitenkin päätöksen ja lähti seuraamaan Stenbeckiä.

Samaan aikaan yhtäällä...


-Ahaa!


Minulta pääsi käheä huudahdus, kun vihdoin tajusin missä olin törmännyt TooTooWangin antamaan osoitteeseen ennemmin. Olin ajanut kuin kaistapää viimeiset 25 minuuttia ehtiäkseni ajoissa Jefferson Streetille. Cloudy virui vieläkin tajuttomana vieressäni, tuomarin nuija hellässä kolmipisteotteessa kuin runkkauksen jälkeen nukahtaneella teinipojalla. Hänestä ei olisi vielä apua. Aloin kaivamaan täydessä vauhdissa povitaskusta majurin lehtiötä. Käänsin lehtiön taka-aukeamalle ja helpotuksekseni huomasin että avain oli pysynyt kyydissä kuin ihmeen kaupalla. Vihdoinkin Roy Steelillä oli käsissään valttikortti! Nostin katseeni takaisin tielle, ja järkytyksekseni huomasin edessäni keskellä väylää mammuttimaisen lihavuoren...
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Ihra lentää. Kuningatar. Pankissa on tunnelmaa.

Sekuntia ennen törmäystä ihrakasa, joka totteli nimeä Lars-Lars, loi hikisen ja punakan katseensa minuun päin ja hänen pienistä siansilmistään pystyi lukemaan selvästi ahdistuksen, pelon, kiihotuksen, vihan, nälän ja ennen kaikkea alistumisen. Alistumisen tulevaan kohtaloonsa. Juuri kun auton puskuri oli ottamassa lähituntumaa Ison Lassen tikkumaisista jaloista, olin näkevinäni hänen huokaisevan syvään.

Törmäys oli kova, olihan Lars-Lars iso mies. Painoa hänelle oli vuosien aikana kertynyt päälle 260 kiloa, joista suurin osa oli pakkautunut hänen vatsaansa ja naamaansa. Auton keula painui reilusti alas ja Lassen naama työntyi hetkeksi tuulilasiin kiinni. Cloudy heräsi juuri tuolloin kivun sumentamasta maailmastaan ja hetken aikaa ohjaamossa vallitsi omituinen tunnelma: kuskina oleva mies pohti, tulisiko hänen painaa kaasua vaiko kaivaa taskustaan oma tuttu ja turvallinen pistooli, jolla ampua tuo ruma läski pois edestä; konepellillä oleva mies näki etupenkillä matkaavat henkilöt ja naisen nähdessään hän välittömästi laukesi housuihinsa; nainen puolestaan tunnisti oman veljensä tuulilasin toisella puolella ja oli hetken aikaa tyrmistynyt unohtaen jopa kipua sykkivän ramman kätensä.

Läski-Lasse tunsi välittömästi laukeamisensa jälkeen outoa painottomuuden tunnetta. Vyöryessään pitkin konepeltiä hän oli ottanut todella ison kimmokkeen tuulilasista ja oli päätynyt lentoreitille helvettiin. Neljään osaan murtuneet jalat eivät hidastaneet hänen vauhtiaan, vaan ne toimivat pikemminkin peräsiminä runsaslihaisen miehen alkaessa keräämään kierroksia.

Wickum oli ehtinyt nousta ulos autostaan, kun hänen maailmansa pimeni. Joku valtava ja pyörivä olento rysähti päin häntä niin kovalla vauhdilla, että sekä hän että tuo olento päätyivät runsaan kymmenen metrin päähän törmäyspaikasta. Kuolema kohtasi sekä Wickumia että Lars-Larsia samanaikaisesti. Wickumin kohtalo oli rajumpi: yhteentörmäyksessä Lars-Lars valtava ruho kulki juuri sillä korkeudella, jolla Wickumin pää oli sijainnut. Wickum ei itsekään ollut mikään pieni mies, ja koska hän oli viime vuosina alkanut kärsimään sukunsa perimätaudista, osteoporoosista, hänen luustonsa ei ollut enää siinä kunnossa kuin joskus vuosikymmeniä sitten.
Lars-Larsin elämä päättyi siihen, mistä se oli aikoinaan saanut alkunsa, Jefferson Streetilla sijaitsevan yleisen käymälän eteen.

Olin ehtinyt odotella määrätyssä osoitteessa jo parinkymmenen minuutin ajan enkä vieläkään kuullut lähestyvien sireenien ääniä. Toisaalta, sama päti myös TooTooWangin kätyriin. Olin jo aikeissa lähteä kohti kotiani naimaan loppupäivän ajaksi Cloudya, kun huomasin toisella puolella katua seisova naisen. Hänellä oli päässään iso kruunu ja kädessään ilmeisesti valtikka. Asusteenaan hänellä oli jonkinlainen pitkä takki ja toista kylkeä vasten oli painautunut iso käsilaukku. Ikää hänellä näytti olevan noin 30 vuotta, tosin tämä etäisyys ja äskeiset tapahtumat saattoivat hetkeksi sekoittaa arviointikykyni.
Nainen nyökkäsi tuskin huomattavasti ja lähti tulemaan nopeassa tahdissa meitä päin. Cloudy oli jostain syystä poistanut Tuomarin kullin päältä suojaavat peitteet ja hyväili sitä poissaoleva katse silmissään. Avasin apukuskin puoleisen oven ja repäisin vehkeen pois Cloudyn kädestä. Hämmästyttävästi Tuomarin vehje oli vieläkin täydessä erektiossa.

"Minä otan tuon.", kylmä ja aristokraattisen kuuloinen ääni sanoi ja kun käännyin ympäri, edessäni seisoi kruunupäinen nainen. Hän nappasi kalusta kiinni ja nopealla liikkeellä hän työnsi sen valtavaan käsilaukkuunsa. Kääntyessään ympäri luin hänen käsilaukkunsa kyljestä tekstin "I'm the fucking queen".

Olimme Cloudyn kanssa puolivälissä matkalla hänen kotiinsa, kun muistin, että minulla oli edelleen avain tallella. Hetken aikaa mietin, siirtäisinkö vääjäämättömän huomiseen, mutta tulin siihen päätökseen, että asia oli parempi hoitaa alta pois välittömästi. Käänsin auton ympäri ja lähdin ajamaan reippaasti ylinopeutta takain.

Jo pari mailia ennen havaitsin sinivuokkojen saapuneen paikalle. Ääni päässäni käski minua kääntymään, mutta Roy Steele ei jätä asioita kesken. Hetken aikaa takapihoja ja pikkukujia hyväksikäyttäen löysin etsimääni osoitteeseen. Jätin auton turvallisen välimatkan päähän lyötyäni sitä ennen Cloudyn tajuttomaksi. Hiippailin tarkastamaan tilanteen talon julkisivun puolella. Edessä oli jonkin verran trafiikkia, mutta ilmeisesti kaikki poliisit olivat keskittyneet tarkastamaan Lars-Larsin asuntoa. Hänen asuntonsa välittömässä läheisyydessä sijaitseva pankki tuntui siksi turvalliselta paikalta aloittaa mysteerisen lokeron etsintä.

Näytin avainta kassalle ja pian seisoin lokeron numero 16 edessä. Koska minulla ei ollut aikaa jäädä tutkimaan lokeron sisältöä, kaadoin sen koko sisällön tyhjään roskapussiin. Astuin takaisin pankin aulaan, kun ovesta astui sisään poliisi. Sydämeni tahti kiihtyi ja hetken aikaa maailma tuntui pysähtyneen. Poliisi nyökkäsi kassoja päin ja lähti hymyillen juttelemaan jollekin tutulle kassaneidille.

Huokaisin ja jatkoin matkaani. Höllensin otettani pistoolista ja olin juuri rentoutumaisillani, kun nuorehko mieshenkilö juoksi pankkiin pitkäpiippuinen haulikko kädessään. "Tämä on vittu ryöstö! Kukaan ei lähde pois ilman mun lupaani! Kaikki maahan!"
Hetken aikaa mietin, onko kyseinen kaveri ihan tosissaan, kun ryöstäjä, joka oli pukeutunut t-paitaan, jossa seisoi suurin valkoisin kirjaimin teksti "maailman paras isä" sekä "abortti on murhaa", päätti laukaista sanojensa vakuudeksi muutaman kerran haulikollaan pankin kattoon.

"Tätä mä kaipasin kaikkein vähiten", ajattelin kiroten syvästi epäonneani. Ikkunan takana näin myös Lars-Larsin asuntoa ratsanneiden poliisien rekisteröineen pankista kantautuneet kovaääniset laukaukset ja heidän siirtyvän ympäröimään pankin etupuolta.
 

JHag

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Leijonat vm. -88 ja -92
Lopun alkua tai alun loppua

Päänsärky, aivan helvetillinen päänsärky keskeytti hyvin alkaneen pankkiryöstön uhrin osani. Tunsin viiltävän kivun otsalohkossani, mietin oliko pikku puunhalaaja osunut päähäni aseleikeissään ja kaaduin samanaikaisesti kallo kumahtaen lattiaan. Kaikki tämä tapahtui puolessa sekunnissa. Outoa oli se, että ehdin kokea vielä lyhyen mutta kiivaan erektion ennen sammumistani.

Itse asiassa en sammunut, vaan leijailin pankkisalin kattoon tarkastelemaan tilannetta. Pikkuhippi keräili hiluja kassalta numero 3, jonka toimihenkilö oli harvinaisen huorahtavan näköinen keski-ikäinen nainen. Sekä pojan että naisen katseessa oli havaittavissa outoa kiihkoa ja näin katonrajasta täysin esteettömästi kuinka nainen sormetti itseään rytmikkäästi: splat-splat-splat. Naisella oli D-kupin rinnat ja lyhyt skottiruutuinen hame.

Käänsin katseeni kohti ikkunaa ja katselin kuinka poliisiauto törmäsi Lars-Larsin iljettävään ruhoon. Vanha kunnon Lasse repesi kahtia ja hänen kadulle valuvat sisälmyksensä olivat yllättäen kirkkaanvihreät. Noin 15 metriä tältä tapahtumapaikalta Wickum pani kuningatarta samalla biitillä kuin pankkineiti sormetti itseään: splat-splat-splat. Tunsin oloni sekavaksi, mutta kevyeksi, suorastaan hilpeäksi. Missä helvetissä Cloudy on? Olinko todella lyönyt Majurin muijan ja pitkäaikaisten seksuaalisten haaveideni kohteen tajuttomaksi? Ja missä vitussa se kyrpä on? Hiffasin itsekin viimeisimmän kysymykseni ironian. Hätäännyin, kunnes kuulin kehräävän äänen viereltäni

-Hei Roy, missäs muualla Cloudy voisi olla kuin taivaalla?

En ollut katonrajassa yksin. Cloudy hahmottui viereeni katselemaan alaspäin. Cloudy koostui käärmeen ja ihmisen ruumiinosista, hänellä oli käärmeen alaosa ja naisen yläosa. Onneksi rinnatkin kuuluivat ylempään varustukseen, mutta epäilin vahvasti, että käärmeen alaosa ei sisätänyt vaginaa. Jäin hetkeksi miettimään olisinko halunnut hänet toisinpäin; käärmeen pää ja naisen alaosa?

-Mitä vittua tässä nyt tapahtuu, huudahdin keskeyttäen biologiset pohdiskeluni

-Sotamies! Asento, lepo! Tehkää tilaa!!

Tuosta äänestä ei voinut erehtyä. Majuri Timothy TA Michaelson evp. aineellistui myöskin tapahtumapaikalle. Hän ei ollut palasina, vaan itseasiassa aika hyvässä kondiksessa. Ikää hänellä oli noin 20 vuotta ja t-paidassa luki: Eutanasia, aito asia. Ryhdyin käsittämään asioita hitaasti kuin halvaus. En pitänyt ajatuksenjuoksustani ollenkaan. Käännyin Cloudyn puoleen kuiskaten

-Onko tämä se, mitä epäilen?

-Mitä epäilet muruseni?

-Olemmeko kuolleita, onko tämä viimeinen tuomio ja missä viipyy Pyhä Pietari? Vai olemmeko Luciferin puolella odottamassa seuraavaa hiilivaunua?

Herra Majuri puuttui keskusteluun:

-Sotamies, olette helvetin tyhmä!

-Miten niin?

-Miksi mietit sitä, missä olemme? Ole mieluummin iloinen siitä, että meillä menee tautisen lujaa täällä ylhäällä. Täällä on saatana parempi meininki kuin Vietnamissa tuoreen pommituksen jäljiltä!

-Sanoitko täällä ylhäällä?

Tässä vaiheessa katto rusahti pelottavan lujaa johtuen siitä, että Lars-Lars liittyi seuraamme käyttäen selkeästi Pampers-vaippaa. Hän oli vastasyntynyt ja painoi silti noin 80 kiloa. Hajusta päätellen vaippa oli täynnä ulostetta.

-Juuri niin, täällä ylhäällä, kimitti Lars-vauva. Harvinaisen etovan näköinen lapsi, todellinen hormonihirviö. Kuvottava kakara, ei ihme, että elämä vei hänet sivupoluille.

Clouydy ilmestyi kainalooni ja käänsi kasvoni puoleensa

-Haluatko nähdä itsesi peilistä? hän kysyi

-Olenko minäkin jossain muussa muodossa kuin ennen olin? Toivoin samalla, että olisin palautunut noin 25-vuotiaaksi salskeaksi nuoreksi urheilijaksi, mutta tiesin vaistomaisesti, että sellaista flaksia minulla ei ollut käynyt. Ei tänään, ei tässä maailmassa.

-Näin voidaan sanoa, totesi Cloudy. -Haluatko nähdä?

-Eihän meillä ole peiliä

-Toivo peiliä!

Käteeni ilmestyi muinaiskiinalainen peili ja katsoin siihen. Olin todellakin muuttanut aiempaa olomuotoani. Olin näköjään koiran ja hevosen risteytys.

-Minun koirani harrasti seksiä hevosen kanssa, kertoi Majuri ylpeästi. -Heppa sai useita orgasmeja!

-Aha, sehän selventääkin paljon, heitin takaisin. -Minäkin luulin nuorena kollina, että naapurinrouva sai useita orgasmeja kanssani. Kunnes kuulin, että hänellä on epilepsia ja kaupan päälle vielä pitkälle edennyt kuppa. Mitä helvettiä nyt tapahtuu?? En saanut selvää puhuinko vai haukuinko. Kenties hirnuin. Tai sitten osasin telepatiaa. Mikä oli outoa, koska en uskonut telepatiaan ja muuhun hippiroskaan. Uskoin seksiin, väkivaltaan ja rahaan.

-Cloudy, mikä on tilanne TooTooWangin suhteen? sain kommunikoitua

Kuulin hysteeristä naurua ja näin vierelläni noin 7-vuotiaan kiinalaispojan, jolla oli käsittättömän iso kyrpä.

-Anna peilini takaisin, se kuuluu keisarilliselle suvulleni, pipersi pikkukinukki läimien kasvojaan valtavalla melallaan. Jep, TooTooWang, se hänen täytyi olla

-Olemmeko kaikki kuolleita vai unessa vai mitä helvettiä on meneillään?? Kysymykseni kaikuivat kuuroille korville ja katonrajaan rupesi ilmestymään lisää väkeä: Skinner 14-vuotiaana skeittarina, Tuomari rumana pikkutyttönä ennen ilmeistä sukupuolenvaihdostaan....porukkaa oli aivan kaikkialla ja päätäni särki järjettömästi. Ohitseni liukui rauskun tyyppinen olento, joka kysyi

-Haluatko kamaa Roy? Kunnon happoa!! Ja ihan ilmaiseksi!

Tässä vaiheessa ajatus LSD:stä tuntui aivan loistavalta ja osasin jo talon tavat. Toivoin lsd:tä ja sain massiivisen biitin, jonka tungin suuhuni. Alakerran bileet olivat edenneet siihen pisteeseen, että kaikki nussivat toisiaan. Ei ollut enää pankkiryöstöä ja kassan 3 horatsu imeskeli pikkuhipin slerbaa. Joku soitteli musaa aivan perkeleen lujaa, Doorsia, Jefferson Airplanea ja muuta psykedeelistä kamaa. Kuulin myös helikopterin ääniä. Pelkäsin ja nautin. Nautin ja pelkäsin. Minulla oli hevosenkulli, joka seisoi tanassa ja rupesi tykittämään mälliä kuin villiintynyt vaahtosammutin. Näin kuinka pankkihoro avasi suunsa ja rupesi ottamaan lastiani vastaan.
 

Uleåborgir

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Päätalo, Huovinen, Sympathy For The Devil
Happo alkoi vaikuttaa. Mieleni palasi ennalleen, mielisairauteni oireet kun tokenivat ainoastaan vetämällä kunnon psykedeelejä. Aivan kuten siinä suomalaisessa elokuvassa, jonka jälkeenpäin katsoin majurin kanssa. Tuossa majurin kotimaassa tehdyssä filmissä automekaanikko kykeni selvittämään humalan vain juomalla viinaa, muuten hän oli hönössä. Muuten kaikki tuntui karanneen käsistä, jotain kalpeaa loogisuutta oli yhä, mutta se verhoutui kummalliseen taikaan, hulluuden heijastuksiin. Kaikki kuitenkin oli todellista, mutta aikaa oli hyvin vähän. Sillä siihen iltapäivään päättyi ihmisten historia. Olemme päässeet Pulp Jatkiksen viimeiseen osaan, ja sen nimi on:

MAAILMANLOPPU

Leonid Brežnevillä oli paha pohmelje. Hän pyyhkieli suupieliään Suomesta lahjaksi saatuun punaiseen puuvillanenäliinaan, jota koristivat kansojenvälistä ystävyyttä painottavat kultalankaiset kirjailut. Suomi toi mieleen taas sen totta vieköön pirullisen majurinperkeleen, joka tuntui ilmestyvän tyhjästä, kuin unessa Brežnevin makuuhuoneeseen joka yö. Niin oli käynyt viime yönäkin. Oliko Leonid tulossa hulluksi, sitä hän mietti ankarasti. Mutta vielä mielisairauden pelkoakin pahempi kauhu tulvi hyökynä Brežnevin aivoparkoihin. ”Tulikohan yöllä soiteltua Kuumalla linjalla valtoihin. Perkele, siinä, jos missä vehkeessä pitäisi olla alkolukko.” Kauhu oli peräti aiheellista, todellakin. Se oli sitä puhdasta kammotusta, kun on ryssinyt oikein viimeisen päälle, mutta muisti ei oikein ottele. Kunnes se sitten ottelee, tärmäisevät muistin hohtimet kiinni aivosta puristaakseen sen muhjuksi. Joskus toivomme, että niin todella kävisikin, mutta ei, elettävä on, jos ei itseään juuri sillä hetkellä orta. Sivumennen mainittuna kerrottakoon, että Brežnevin huoli oli sinänsä turhaa, sillä hän ei ollut vastuussa kenellekään, ainakaan ihmiselle, sillä ketään muita kuin bunkkerissaan krapulaa poteva Brežnev ei enää yksinkertaisesti ollut.

Jo mainittu majuri oli istunut Leonidin työpöydän ääressä, kun tämä oli eilen illalla palannut melkoisessa tuhnussa saunasta. Majurin jaloissa oli maannut valtava koira, jonka keltaisten hampaiden välissä oli Brežnevin sähisevä kissa. Majurin selässä näytti olevan nahkaiset ja läpikuultavat siivet.
- Kas kas, kenraali suivaitsee palailla saunasta.
Brežnev oli pyörtyä kauhusta, ja pyörtyikin, mutta heräsi nopeasti kun majuri työnsi hänen karvaa pursuavaan nenäänsä ruusunmarjoista kuivattua syyhytyspulveria. Hän käsitti olevansa aivan selvä.
- Ylös saatana! Ystäväsi länneltä on täällä. Hänellä on sinulle kipene assiantynkää.
- Voi Venäjän Venäjä, Brežnev karjahteli venäjäksi ja päästeli raskaita aivastuksia. Samalla hän tajusi ymmärtävänsä suomea. Ja englantia, kuten pian huomaamme.
- No terve, mitä veli venäläinen? kysyi työpöydällä istuksiva Lyndon B. Johnson Leonidilta. Leonid olisi voinut vannoa, että Lyndon B. Johnsonin tekohampaiden välistä pilkisti kissankarvoja. Brežnevin kissa oli hypännyt lipaston päälle, ja sieltä se katseli tapahtumien kulkua. Välillä se näytteli kynsiään Yhdysvaltain presidentille, joka juuri äsken oli ollut koira.
- Mistä helvetistä te tänne ilmestyitte? Brežnev sai viimein sanottua.
- Polttelee polttelee, Leo-rakas, majuri virnisti. Lyndon B. Johnson otti salkkunsa esiin. Hän sormeili pitkän aikaa sormillaan numerolevyjä, kunnes salkku aukesi. Sen sisällä oli iso punainen nappula ja kaksi avaimenreikää. Majuri pyöritteli etusormensa ympärillä kahta avainta.
- Sinulla lienee vähän samanlainen, Lyndon uteli Neuvostoliiton johtajalta. Brežnev köhi ja ähisi, että näin isoilla asioilla ei oikein passaisi leikkiä.
- Kenraali haettaa välittömästi salkun! karjaisi suomalainen majuri ja osoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä Suomi-konepistoolilla, jonka vaarat Leonid Brežnev tunsi ”suhkuksi menneen Suomen-sotareissun ajoilta”.
- Minun pitää soittaa. Hetkinen, Brežnev sanoi ja kääntyi suuren mustan puhelimen puoleen.
- Eläpä hättäile, majuri sanoi jo säyseämmin, annapa se luuri minulle. Brežnev totteli. Majuri puhui luuriin terävillä venäjänkielisillä komentosanoilla, mukana oli paljon numeroita ja kirjainyhdistelmiä. Peilin päälle hypännyt kissa loirautteli häntäänsä ja kehräsi, sillä majuri kuulosti täsmälleen kissan isännältä. Puolen minuutin kuluttua päivystävä viestialiluutnantti juoksutti salkun Brežnevin Kremlin-bunkkerin teräsoven taakse. Aliluutnantti oli kalpea ja teki ristinmerkkejä rintansa edessä, vaikka tiesikin, että sellainen on jyrkästi kiellettyä. Kumarainen Brežnev vain kiitti aliluutnanttia hiljaa ja veti oven kiinni. Hetken kuluttua alkoi ympäri Neuvostoliiton valtakuntaa melkoinen vipinä. Sivustakatsoja kuitenkin ihmetteli mekaanisesti toimivien kansalaisten apaattisia kasvoja, kun nämä toimittivat tehtäviään juoksujaloin. Mutta viimeistään valtavien betonisiilojen rutu ja roikina, tulenkarvaiset häntäliekit ja jaettavat kaasunaamarit päättivät ihmettelyn, ja neuvostokansalainen yritti hakea turhaan suojaa mistä vain löysi. Koirankopista, perunakellarista, votkapullosta.

* * *​

Poliisiautojen hälytysajoäänet äänet hukkuivat yht’äkkiä ilmavaaraa soittamaan ruvenneiden sireenien parkunaan. Majuri hymyili ja sanoi hiljaa:
- Se alkaa...
Pieni TooToo Wang otti vihreän ja koruttoman sotilaspukunsa povilakkarista pienen punaisen kirjan, heilutti sitä edessäni ja kysyi:
- Tiedätkö mikä tämä on? Olen kirjoittanut sen itse. Kohotin kulmiani, sillä TooToo Wang oli näköjään Mao Zedong, oikeammin ehkä tämän varjosielu, joku sanoisi että Maon itse. Mao näppäili kiveksiään ja hänen silmistään vuoti rähmää. Majuri ärähti:
- Elä räplää, se on turhaa. Large mutta löysä, joo. Mao heitti räpläämästä lerssiään, ja työnsi sen happamana aivan vasemman lahkeen reunaan heti sen jälkeen, kun hän oli töpötellyt lerssin nupin kuivaksi WC-paperiin.
- Lopeta saatana tuo varastettujen repliikkien lainaaminen, kohta joku kuvittelee, että ne ovat sinun itsekeksimiäsi, haukahti Rita-koira majurille.
- No, tajuajat tajuaa, sanotaanko näin, majuri vastasi hermostumatta. Vieressä nyökkäili Jeesus Nasaretilainen, jolle Cloudy hymyili ja sanoi:
- Tällä kertaa minä pitelin Longinuksen miekkaa, pyydän anteeksi, että sinut piti taas tappaa.
Jeesus haroi partaansa, nyökkäsi taas ja vastasi:
- Kuule Gabriel, minä poika se vasta anteeksi annankin. Vai pitäisikö sanoa Gabriella, ähhihi. Jeesus Nasaretilainen oli nimittäin huumorimiehiä.
- Eine schnell Hund, wie ein Zebra, bububu, jokelsi Lars-Lars korostuksella, joka toi valistuneen kuuntelijan mieleen baijerilaisen tai itävaltalaisen korostuksen. Lars-Lars yritti nuolla Ritan korvaa. Rita puri Larsin pään irti, mutta pää kasvoi heti takaisin, entistä rumempana ja lihavampana ja kolmesilmäisenä. Sen korvista suihkusi verta. Nenän alla oli neliön muotoinen perhosparta, ja Lars-Larsin mustat hiukset olivat puoleksi otsalla. Lars-Lars itki vähäsen, vähäsen vaan, niin että vain yksi kyynel vierähti poskelle. Se poltti Lars-Larsin poskeen reiän, josta kasvoi nopeasti neliapila. Arkkienkeli Gabriella nappasi sen hännällään, ja pujotti apilan rintojensa väliin. Enkeli otti minua kädestä kiinni, ja kun hän sanoi nyt, puristi hän kättäni, ja minä tunsin täydellistä rauhaa. Samalla hetkellä välähti, ja historia loppui siihen paikkaan, koska kukaan ei enää ollut sitä kirjaamassa eikä muistelemassa. Seuraavat vuosimiljardit elämä mantereilla oli joissakin harvoissa säteilevissä rikkihappolammikoissa kuplivaa pieneliökuohaa. Myös Aurinko otti ja jysähti lopulta tähtisumuksi. Se aivan kuin päätti lähteä komeasti sen sijaan, että olisi hiipunut ja patvinut punaruskeaksi jättiläiseksi. Pois sellainen Auringosta! Sitten oli vain ikuinen äärettömyys, oli vain käsittämättömiä ulottuvuuksia ja molekyylejä valovuosien päässä toisistaan. Ja niissä ulottuvuuksissa oli outoja kenttiä, ne väreilivät joskus niin, että joskus vuosimiljardeja sitten joku olisi ollut näkevinään kaukoputkellaan kangastuksen, kuin kultaisen ruusukkeen avaruuden äärimmäisellä reunalla.

Ketjun voi laittaa lukkoon
 
Viimeksi muokattu:

FASlapsi

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Tässäpä oli sitä vanhaa hyvää sanailua ehkä parhaimmillaan, tägätään nyt vaikka @Punamusta tähän kun kaipasit esimerkkejä siitä mikä ennen oli paremmin.

Ohuesti harmittaa kun en tähän uskaltanut lähteä aikanaan mukaan, koska pelkäsin että pilaan hyvän tarinan jollain Timo T.A. Mikkos -vitseilläni. No kuinkas sitten kävikään.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös