Happo alkoi vaikuttaa. Mieleni palasi ennalleen, mielisairauteni oireet kun tokenivat ainoastaan vetämällä kunnon psykedeelejä. Aivan kuten siinä suomalaisessa elokuvassa, jonka jälkeenpäin katsoin majurin kanssa. Tuossa majurin kotimaassa tehdyssä filmissä automekaanikko kykeni selvittämään humalan vain juomalla viinaa, muuten hän oli hönössä. Muuten kaikki tuntui karanneen käsistä, jotain kalpeaa loogisuutta oli yhä, mutta se verhoutui kummalliseen taikaan, hulluuden heijastuksiin. Kaikki kuitenkin oli todellista, mutta aikaa oli hyvin vähän. Sillä siihen iltapäivään päättyi ihmisten historia. Olemme päässeet Pulp Jatkiksen viimeiseen osaan, ja sen nimi on:
MAAILMANLOPPU
Leonid Brežnevillä oli paha
pohmelje. Hän pyyhkieli suupieliään Suomesta lahjaksi saatuun punaiseen puuvillanenäliinaan, jota koristivat kansojenvälistä ystävyyttä painottavat kultalankaiset kirjailut. Suomi toi mieleen taas sen totta vieköön pirullisen majurinperkeleen, joka tuntui ilmestyvän tyhjästä, kuin unessa Brežnevin makuuhuoneeseen joka yö. Niin oli käynyt viime yönäkin. Oliko Leonid tulossa hulluksi, sitä hän mietti ankarasti. Mutta vielä mielisairauden pelkoakin pahempi kauhu tulvi hyökynä Brežnevin aivoparkoihin. ”Tulikohan yöllä soiteltua Kuumalla linjalla valtoihin. Perkele, siinä, jos missä vehkeessä pitäisi olla alkolukko.” Kauhu oli peräti aiheellista, todellakin. Se oli sitä puhdasta kammotusta, kun on ryssinyt oikein viimeisen päälle, mutta muisti ei oikein ottele. Kunnes se sitten ottelee, tärmäisevät muistin hohtimet kiinni aivosta puristaakseen sen muhjuksi. Joskus toivomme, että niin todella kävisikin, mutta ei, elettävä on, jos ei itseään juuri sillä hetkellä orta. Sivumennen mainittuna kerrottakoon, että Brežnevin huoli oli sinänsä turhaa, sillä hän ei ollut vastuussa kenellekään, ainakaan ihmiselle, sillä ketään muita kuin bunkkerissaan krapulaa poteva Brežnev ei enää yksinkertaisesti ollut.
Jo mainittu majuri oli istunut Leonidin työpöydän ääressä, kun tämä oli eilen illalla palannut melkoisessa tuhnussa saunasta. Majurin jaloissa oli maannut valtava koira, jonka keltaisten hampaiden välissä oli Brežnevin sähisevä kissa. Majurin selässä näytti olevan nahkaiset ja läpikuultavat siivet.
- Kas kas, kenraali suivaitsee palailla saunasta.
Brežnev oli pyörtyä kauhusta, ja pyörtyikin, mutta heräsi nopeasti kun majuri työnsi hänen karvaa pursuavaan nenäänsä ruusunmarjoista kuivattua syyhytyspulveria. Hän käsitti olevansa aivan selvä.
- Ylös saatana! Ystäväsi länneltä on täällä. Hänellä on sinulle kipene assiantynkää.
- Voi Venäjän Venäjä, Brežnev karjahteli venäjäksi ja päästeli raskaita aivastuksia. Samalla hän tajusi ymmärtävänsä suomea. Ja englantia, kuten pian huomaamme.
- No terve, mitä veli venäläinen? kysyi työpöydällä istuksiva Lyndon B. Johnson Leonidilta. Leonid olisi voinut vannoa, että Lyndon B. Johnsonin tekohampaiden välistä pilkisti kissankarvoja. Brežnevin kissa oli hypännyt lipaston päälle, ja sieltä se katseli tapahtumien kulkua. Välillä se näytteli kynsiään Yhdysvaltain presidentille, joka juuri äsken oli ollut koira.
- Mistä helvetistä te tänne ilmestyitte? Brežnev sai viimein sanottua.
- Polttelee polttelee, Leo-rakas, majuri virnisti. Lyndon B. Johnson otti salkkunsa esiin. Hän sormeili pitkän aikaa sormillaan numerolevyjä, kunnes salkku aukesi. Sen sisällä oli iso punainen nappula ja kaksi avaimenreikää. Majuri pyöritteli etusormensa ympärillä kahta avainta.
- Sinulla lienee vähän samanlainen, Lyndon uteli Neuvostoliiton johtajalta. Brežnev köhi ja ähisi, että näin isoilla asioilla ei oikein passaisi leikkiä.
- Kenraali haettaa välittömästi salkun! karjaisi suomalainen majuri ja osoitti Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriä Suomi-konepistoolilla, jonka vaarat Leonid Brežnev tunsi ”suhkuksi menneen Suomen-sotareissun ajoilta”.
- Minun pitää soittaa. Hetkinen, Brežnev sanoi ja kääntyi suuren mustan puhelimen puoleen.
- Eläpä hättäile, majuri sanoi jo säyseämmin, annapa se luuri minulle. Brežnev totteli. Majuri puhui luuriin terävillä venäjänkielisillä komentosanoilla, mukana oli paljon numeroita ja kirjainyhdistelmiä. Peilin päälle hypännyt kissa loirautteli häntäänsä ja kehräsi, sillä majuri kuulosti täsmälleen kissan isännältä. Puolen minuutin kuluttua päivystävä viestialiluutnantti juoksutti salkun Brežnevin Kremlin-bunkkerin teräsoven taakse. Aliluutnantti oli kalpea ja teki ristinmerkkejä rintansa edessä, vaikka tiesikin, että sellainen on jyrkästi kiellettyä. Kumarainen Brežnev vain kiitti aliluutnanttia hiljaa ja veti oven kiinni. Hetken kuluttua alkoi ympäri Neuvostoliiton valtakuntaa melkoinen vipinä. Sivustakatsoja kuitenkin ihmetteli mekaanisesti toimivien kansalaisten apaattisia kasvoja, kun nämä toimittivat tehtäviään juoksujaloin. Mutta viimeistään valtavien betonisiilojen rutu ja roikina, tulenkarvaiset häntäliekit ja jaettavat kaasunaamarit päättivät ihmettelyn, ja neuvostokansalainen yritti hakea turhaan suojaa mistä vain löysi. Koirankopista, perunakellarista, votkapullosta.
* * *
Poliisiautojen hälytysajoäänet äänet hukkuivat yht’äkkiä ilmavaaraa soittamaan ruvenneiden sireenien parkunaan. Majuri hymyili ja sanoi hiljaa:
- Se alkaa...
Pieni TooToo Wang otti vihreän ja koruttoman sotilaspukunsa povilakkarista pienen punaisen kirjan, heilutti sitä edessäni ja kysyi:
- Tiedätkö mikä tämä on? Olen kirjoittanut sen itse. Kohotin kulmiani, sillä TooToo Wang oli näköjään Mao Zedong, oikeammin ehkä tämän varjosielu, joku sanoisi että Maon
itse. Mao näppäili kiveksiään ja hänen silmistään vuoti rähmää. Majuri ärähti:
- Elä räplää, se on turhaa. Large mutta löysä, joo. Mao heitti räpläämästä lerssiään, ja työnsi sen happamana aivan vasemman lahkeen reunaan heti sen jälkeen, kun hän oli töpötellyt lerssin nupin kuivaksi WC-paperiin.
- Lopeta saatana tuo varastettujen repliikkien lainaaminen, kohta joku kuvittelee, että ne ovat sinun itsekeksimiäsi, haukahti Rita-koira majurille.
- No, tajuajat tajuaa, sanotaanko näin, majuri vastasi hermostumatta. Vieressä nyökkäili Jeesus Nasaretilainen, jolle Cloudy hymyili ja sanoi:
- Tällä kertaa minä pitelin Longinuksen miekkaa, pyydän anteeksi, että sinut piti taas tappaa.
Jeesus haroi partaansa, nyökkäsi taas ja vastasi:
- Kuule Gabriel, minä poika se vasta anteeksi annankin. Vai pitäisikö sanoa Gabriella, ähhihi. Jeesus Nasaretilainen oli nimittäin huumorimiehiä.
- Eine schnell Hund, wie ein Zebra, bububu, jokelsi Lars-Lars korostuksella, joka toi valistuneen kuuntelijan mieleen baijerilaisen tai itävaltalaisen korostuksen. Lars-Lars yritti nuolla Ritan korvaa. Rita puri Larsin pään irti, mutta pää kasvoi heti takaisin, entistä rumempana ja lihavampana ja kolmesilmäisenä. Sen korvista suihkusi verta. Nenän alla oli neliön muotoinen perhosparta, ja Lars-Larsin mustat hiukset olivat puoleksi otsalla. Lars-Lars itki vähäsen, vähäsen vaan, niin että vain yksi kyynel vierähti poskelle. Se poltti Lars-Larsin poskeen reiän, josta kasvoi nopeasti neliapila. Arkkienkeli Gabriella nappasi sen hännällään, ja pujotti apilan rintojensa väliin. Enkeli otti minua kädestä kiinni, ja kun hän sanoi nyt, puristi hän kättäni, ja minä tunsin täydellistä rauhaa. Samalla hetkellä välähti, ja historia loppui siihen paikkaan, koska kukaan ei enää ollut sitä kirjaamassa eikä muistelemassa. Seuraavat vuosimiljardit elämä mantereilla oli joissakin harvoissa säteilevissä rikkihappolammikoissa kuplivaa pieneliökuohaa. Myös Aurinko otti ja jysähti lopulta tähtisumuksi. Se aivan kuin päätti lähteä komeasti sen sijaan, että olisi hiipunut ja patvinut punaruskeaksi jättiläiseksi. Pois sellainen Auringosta! Sitten oli vain ikuinen äärettömyys, oli vain käsittämättömiä ulottuvuuksia ja molekyylejä valovuosien päässä toisistaan. Ja niissä ulottuvuuksissa oli outoja kenttiä, ne väreilivät joskus niin, että joskus vuosimiljardeja sitten joku olisi ollut näkevinään kaukoputkellaan kangastuksen, kuin kultaisen ruusukkeen avaruuden äärimmäisellä reunalla.
Ketjun voi laittaa lukkoon
