Miksi sitten oikeastaan nyrpistelen? Bändi soitti hittejä, näytti monipuolisuuttaan erilaisilla sovituksilla biiseistään, hauskuutti yleisöä ja antoi paikoitellen kaikkensa. Siinäpä se - paikoitellen (lue: uusimman levyn biisien kohdalla) homma haiskahti keskinkertaiselta rutiinikeikalta, vaikka plussan puolelle päädyttiin lopulta. Eli lopulta keikka oli kuin olikin hyvä, mutta korkeisiin odotuksiin nähden ei ollut ihan sitä mitä odotin. Mutta niin voi käydä artistille..
Eiköhän ns. vika ole vain itse biiseissä, Learn To Fly ja jotkut uudemmat biisit eivät vain poppiksina kestä vertailua kovemmille biiseille. Joku My Hero taas on aiheeltaan koskettava ja rankka vaikka akustisena. Minun on vaikea yhtyä rutiinikommenttiin jos kuitenkin saimme kunnon stand up-komiikkaa - liekö ihan paperista joka keikalla heitettäviä juttuja kuitenkaan. I want to believe...
Olen nimittäin itsekin enemmän analysoija kuin pomppija mutten itse löytänyt negatiivista kuin siinä onko joku biisi yhtä hyvä kuin toinen. Totta kai bändi soitti rutiinisetin settilistan puolesta...en oikein usko että ekalla julkisella keikalla muuta kannattaa tehdä. Siinä "first ever gig" kohdalla olisin halunnut olla se rillipäinen nörtti joka rykäisee katsomossa
"kröhöm, itse asiassa jos tarkkoja ollaan..."
Stiflett muuten tapaili Up Around The Bendin lisäksi Don't You Ever Leave Me:tä ja haluan usko että triangelisooloakaan ei ihan joka keikalla kuulla. Mene ja tiedä.
Puolen Nirvanan näkeminen oli hupaisaa kans. Pat Smear kun kasvatti sen ajan poppoota lisäprosentteina aika paljon. Jumankauta se meksikolainen hint...ööh, puppeli on aina yhtä lokoisan oloinen ilmestys hymiöhymynsä ja värjätyn tukkansa kanssa. Dr. Feelgoodin tapailu ja ymmärtääkseni Daven viittausläppä huumetaustaan nauratti...
Parhaiten biiseistä iskivät yllättäen ne vanhat, tosin tykkään viimeisimmästä levystä kans. Colour and The Shape tulee aina olemaan meikäläiselle se The Levy, uusin ja eka levy tulevat nykyään kakkosena.
Best Of You - hauska biisi kun miettii että on lätkäaiheisen collegeurheiluelokuvan keskellä. Ralph Macchio vain puuttui tekemästä alivoimamaalia jatkoajalla. Nuorikko vitsaili myös viulistia, oliko Dave nähnyt että täällä on tarpeeksi sairaita yksilöitä joille uppoaa Lauri Tähkäkin...uuh.
Dave Grohl - vaadin lisää rokkia ja vähemmän poppia. Nautin FF-keikasta perkeleesti, jatkakaa nimenomaan hyvien biisien parissa!
Ikävä kyllä, mutta samalla hauska, että Billy Talent oli mielestäni sunnuntain paras bändi. Bändi lunasti kaikki odotukset ja ylitti ne. Helvetin hienoa meininkiä alusta loppuun. Tästä bändistä tulee vielä jotain suurta - tätä samaa olisi voinut sanoa kymmenen vuotta sitten Foo Fightersista.
Minä kattelin tuon kans. En todellakaan ihastunut solistiin, joka vaikutti tusinarääkyjältä, mutta keikalla oli todella hyvä meininki ja biisit jylisivät hyvin. Niistä plussaa.
Tuomari Nurmion southern/slide/letkeys/whatever-versiot ja Disco Ensemblen energia olivat myös mainitsemisen arvoisia positiivisia.