Uskokaa tai älkää, mutta meillä on kokeiltu kaikki kommervenkit Kusijaakon kanssa, mitä mieleen juolahtaa. Hiekkalaatikkoja on kaksi, koska kissoja on kaksi. Ne on vuosi sitten vaihdettu uusiin tismalleen samanlaisiin Orthexin looriin kuin mitä ne aikaisemmin olivat. Väri tosin vaihtui, mutten usko sen olevan tässä mikään kynnyskysymys. Edelliset olivat käytössä about 6 vuotta, joten kovin tiuhaan tahtiin niitä ei ole ollut "pakko" vaihtaa. Potat ovat suihkunurkkauksessa, ovat olleet aina, asunnosta riippumatta. Ainoa muutos aikaisempaan on se, että meillä on nyt sauna, mitä ei aiemmin ollut. Kusijaakko nukkuu mielellään saunassa ja pitää sitä jonkinsortin turvapaikkana, koska menee sinne aina vieraiden saapuessa. Kusijaakko on ollut pikkukollista saakka kohtuullisen arka tai vähintäänkin säikky uutta kohtaan. Imuria se pelkää niin paljon, että jos se kokee tulleensa ahdistetuksi nurkkaan, se saattaa laskea alleen. Aikaisemmin jopa hiljainen musiikki pelästytti ja se luikki piiloon.
Joskus ennen muinoin kokeilimme paakkuuntuvaa kissanhiekkaa, mutta koska tulos oli sama, jollei huonompikin, siirryimme takaisin pelletteihin. Ovat minusta helpompia kuin hiekka.
Naapurissa asui pieni tyttökissa, joka mourusi kiimaansa. Tämä voisi selittää sen, miksi muuttomme (vuosi sitten) jälkeen kuseskelu lisääntyi. Tokihan muuttokin varmasti jotain vaikuttaa, mutta onhan tuo muuttanut kolme kertaa aiemminkin mukanamme, eikä ongelma ole koskaan ollut yhtä suuri kuin nyt. Naapuri lähetti mouruavan narttunsa maalle mummolaan jo keväällä, joten luulisi tuon Kusijaakon päässeen siitäkin jo yli.
Vajaa vuosi sitten meille syntyi toinen lapsi, mutta en usko senkään näyttelevän kovinkaan suurta roolia, koska esikoinen aiheutti suurimmat traumat kolme vuotta sitten. Siihenkin "Kustus" reagoi pysymällä ekat kaksi viikkoa visusti piilossa. Koskaan ei ole ollut mitään suoria ongelmia kissojen ja lasten kanssa tai välillä. Varmasti kissoja otti päähän, kun ensimmäinen lapsi tuli taloon, mutta missään se ei suuremmin näkynyt. Ja luulisi siihenkin tottuvan.
Olen neuvoton, ärsyyntynyt ja surullinen. Kusijaakko on kuitenkin perheemme jäsen, vioistaan huolimatta. En jaksa uskoa mihinkään sairauteen, koska se on ollut alusta saakka ongelmainen pissaamisensa kanssa. Mutta rehellisyyden nimissä alan olla kyllästynyt tähän jatkuvaan kissanpissan hajuun ja lasten liikkeiden kyttäämiseen eteisessä, mistä kylpääriin mennään. Vanhempi lapsista ymmärtää varoa ja uskoo, kun kylppäriin on kielletty menemästä ennen kuin joku aikuinen on antanut luvan. Pienempi on kohta vuoden ja hän nyt ei ymmärrä mistään oikein mitään. Sen todistaa jo pissassa läträäminenkin.
Joskus tulee mietittyä, millaista elämää tämäkin nyt on, kun pitää koko ajan juosta katsomaan, ettei vauva vain ole kirjaimellisesti kusessa. Eihän tämä maailman suurin ongelma todellakaan ole, mutta ikävä kuitenkin. Ja fakta on se, että vaikka pojat meille rakkaita ovatkin, ihmislapset ja aikuisetkin tulevat aina ensin. Ensisijainen tehtäväni on suojella lapsiani, vaikka sitten oman kissamme pissalta. Mieheni on ihan kypsä, vaikka hän ei edes joudu niitä pissoja juurikaan siivoamaan. Kusijaakko on meillä enää oikeastaan siksi, etten minä ole siitä suostunut luopumaan. Elämä kahden pienen vipeltäjän kanssa on ihan tarpeeksi rankkaa, sotkuista ja sekasortoa muutenkin, etten tiedä, kuinka kauan jaksan tätä turhaa kusen kuuraamista toteuttaa.
Jos jollakin on jotakin tehokasta neuvoa, otan sen riemumielin vastaan. Mihinkään terapioihin en ole valmis Kustuksen kanssa lähtemään. Seuraavaksi aion kaivaa Feliwayt naftaliinista, josko se auttaisi.
