Pohjanmaalainen
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Porin Ässät ja muut altavastaajat
Ajattelin, etten saa kirjoitettua mitään järkevää, mutta yritetään. Tekisi mieli onnitella, mutta en voi. Ei siksi, etteikö teidän joukkueenne saavutus olisi ollut upea ja pelaajat antaneet kaikkensa. Vaan siksi, että en voi kuvitella juuri brutaalimpaa tapaa jäädä paitsi siitä kaikkein suurimmasta. Joo, toki tapparamaiset 2014-15 jatkoerätappiot gameseveneissä saattaisi olla vielä kitkerämpiä, mutta nyt pitää laittaa asiat kontekstiin. Teillä on ollut uskomattoman hieno kausi, kuten edellinenkin. Fanit ovat antaneet kaikkensa peli toisensa jälkeen. Teidän seuranne on kuitenkin liigan mittapuulla kaukana suurseurasta. Tämän kokoiselle seuralle kaksi finaalipaikkaa suurseurojen (rahallisesti) hallitsemassa liigassa on aivan käsittämättömän kova saavutus.
Itse en todellakaan ole mikään Pelicans-fani, eikä seura ole aikaisemmin herättänyt minussa mitään tunteita, ei liiemmin positiivisia tai negatiivisia. Nimimerkistäni voinee päätellä sen, että maantieteellisen sijainnin vuoksi seura on minulle ollut yksi niistä eteläisistä seuroista, ei sen enempää.
Ylipäätään suomalainen seurajääkiekko ja oikeastaan koko suomalainen kiekko on itselleni ollut viime vuosina melko etäinen asia. Siinä missä pikkupoikana muisti miltei jokaisen liigapelaajan pelinumeronkin, nykyinen sm-liiga on ollut itselleni hyvin HMV-kamaa. On puuttunut tarinoita ja persoonia. Teidän Pelicans tänä ja viime keväänä oli sellainen tarina, joka sai minut jollain tasolla innostumaan jälleen kotimaisesta liigasta. Varsinkin finaalien kuuntelu radiosta toi itselleni mieleen hyvin nostalgisia muistoja. Kolmospelin jatkoerämaalin kuuntelu radiosta sai minut palaamaan mielessäni lapsuuteen. Aikaan, jolloin piti mennä nukkumaan aikaisin ja aamulla piti mennä kouluun, mutta jääkiekon pudotuspelien kuuntelu radiosta oli jotain niin kiehtovaa.
Tällä tarinalla ei ollut onnellista loppua, mutta se sisäinen pikkupoika minussa toivoo ja jopa uskoo, että jonain päivänä Lahti näkee Kanada-maljan saapuvan kaupunkiin. Ja näiden katkerien hopeiden jälkeen se päivä luultavasti tuntuu vain entistäkin makoisammalta.
Itse en todellakaan ole mikään Pelicans-fani, eikä seura ole aikaisemmin herättänyt minussa mitään tunteita, ei liiemmin positiivisia tai negatiivisia. Nimimerkistäni voinee päätellä sen, että maantieteellisen sijainnin vuoksi seura on minulle ollut yksi niistä eteläisistä seuroista, ei sen enempää.
Ylipäätään suomalainen seurajääkiekko ja oikeastaan koko suomalainen kiekko on itselleni ollut viime vuosina melko etäinen asia. Siinä missä pikkupoikana muisti miltei jokaisen liigapelaajan pelinumeronkin, nykyinen sm-liiga on ollut itselleni hyvin HMV-kamaa. On puuttunut tarinoita ja persoonia. Teidän Pelicans tänä ja viime keväänä oli sellainen tarina, joka sai minut jollain tasolla innostumaan jälleen kotimaisesta liigasta. Varsinkin finaalien kuuntelu radiosta toi itselleni mieleen hyvin nostalgisia muistoja. Kolmospelin jatkoerämaalin kuuntelu radiosta sai minut palaamaan mielessäni lapsuuteen. Aikaan, jolloin piti mennä nukkumaan aikaisin ja aamulla piti mennä kouluun, mutta jääkiekon pudotuspelien kuuntelu radiosta oli jotain niin kiehtovaa.
Tällä tarinalla ei ollut onnellista loppua, mutta se sisäinen pikkupoika minussa toivoo ja jopa uskoo, että jonain päivänä Lahti näkee Kanada-maljan saapuvan kaupunkiin. Ja näiden katkerien hopeiden jälkeen se päivä luultavasti tuntuu vain entistäkin makoisammalta.