Pienestä on lopputulos kiinni. Ajattelin jo kolmannessa erässä, että tulen pelin jälkeen kirjoittamaan, kuinka surkealla esityksellä Tappara otti pelistö voiton. Sittentuli kuitenkin Pelicansin tasoitus ilman maalivahtia. Ja kuitenkin sitten jatkoilla voitto.
Tappara oli kaksi erää täysin purjeessa, TÄYSIN PURJEESSA! Flegmaattinen, hidas, haluton. Teki mieli kotisohvalta huutaa, että ”Te pelaatte jumalauta finaaleja!”. Pelicans sen sijaan oli halukas, juonikas, aktiiviinen. Kolmannessa erässä osat vaihtui, jostain syystä. Tappara otti homman täysin haltuun, Pelicans yritti vain selviytyä.
Paransiko Tappara? Suliko Pelicans? Oliko ensimmäiset erät Pelsujen hyvyyttä, vai Tapparan huonoutta? Peliin tarvitaan aina kaksi osapuolta. En usko että Pelicans suli, en usko että Tappara vain päätti parantaa. Molempia tapahtui tässäkin. Itse nostan esille jälleen sen voittamisen kulttuurin. Tuolla on sellaisia pelaajia, jotka kykenevät olemaan tiukimmissa paikoissa parhaimmillaan, pystyvät saamaan huippusuorituksen kun sitä vaaditaan.
Grönborg voi olla kohtuullisen tyytyväinen kun siirsi Savimatin Levtchin kanssa samaan kenttään. Voittajatyyppi pystyy herättämään kuolleista syväjäässä olleen kultakypärän!
Haluan muös toistaa taas tätä matraa siitä, että paras seitsemästä ottelusarja on siitä oikeudenmukainen, että sen voittaa aina parempi joukkue. Tuomareista riippumatta. Jos Tappara olisi hävinnyt ottelun, olisi ihan turhaa ollut itkeä lopun videotatkistuksesta. Paljon merkityksellisempää olisi ollut pohtia miksi peli oli niin paskaa 40 minuuttia. Samoin Pelsut voivat miettiä videotarkastuksen sijaan enemmin, mihin joukkue hukkasi otteensa toisella erätauolla.
Sarja on kesken. Mennään eteenpäin!