Totta toki tämäkin. Omakohtaisesti olen vain huomannut että "paskaa ruokaa ulkomailla" -kommentti tulee yleensä juuri em. suomalaisen 4-vuotiaan makutottumuksilla varustetuilta ihmisiltä, jotka eivät edes suostu maistamaan mitään makkara-peruna-jauheliha-ruisleipä -nelikon ulkopuolelta.
Näinhän se juuri on. Ulkomaiden "Suomi-baarit" ovat juuri näitä ihmisiä pullollaan. Hyvä kun ulkomainen viina ja olut sentään heille kelpaa (runsain mitoin), mutta nälkäkuolemahan uhkaisi jos ei saa karjalanpiirakoita, lihapullia muusilla, HK:n sinistä ja ruisleipää samalla kun taustalla humppa raikaa ja tarjoilijana on Helena Pihtiputaalta eikä mikään tumma Giorgios.
Toki jokaisella on oma makunsa, eikä kenenkään kannata olla kulinaristinen hifistelijä saatika puritaaninen ruoka-aineortodoksi. Esim. se pizza voi olla hyvää niin Kotipizzassa, aitoitalialaisessa ravintolassa kuin suomalais-turkkilaisessa peruspizzeriassa. Myöskään pizzan täytteiden määrä ei ole rajoitettu mihinkään lukumäärään, ja pizzan täytteinä saa olla juuri sellaisia ainesosia jotka itse kullekin maistuvat. Jos haluaa tunkea siihen ananasta, jauhelihaa ja paprikaa, niin sen kuin tunkee. Jos ei halua aurajuustoa, oliiveja ja anjovista, niin ei halua (vaikka ne ovatkin mahtava valinta).
Kaikille "hyi, en syö, tahtoo makaronilaatikkoa"-ihmisille haluaisin kuitenkin julistaa omakohtaista ruoka-ainevapahduksen evankeliumia. Jos minä olen pelastunut, te kaikki voitte pelastua!
Nuorena ja nuorena aikuisena en syönyt montakaan ruoka-ainetta, jotka ovat nykyisin muuttuneet suuriksi herkuiksi. Olin suoraan sanottuna aivan hemmetin nirso, ennakkoluuloinen ja omiin makumieltymyksiini pinttynyt. Aurajuusto? Hyi, en maista. Oliivit? Hyi, en pidä. Anjovis ja sillit? Hyi, hyi, en syö. Kyllähän tuosta tulee kieltämättä nelivuotias mieleen.
Kymmenisen vuotta sitten alkoi kuitenkin avautuminen. Ensin silloisen rakkauden avulla, kun ex-nainen käsitti, että tie miehen sydämeen kulkee myös vatsan kautta, jos vatsaan laittaa aurajuustolla maustettua hyvää ruokaa. Sitten myöhemmin festarielämyksien kautta (Ruisrockissa bratwurstia hapankaalilla, hapankaalia en ollut aiemmin halunnut edes maistaa), sitten vihdoin tietoisesti omaa kulinaristista maailmankuvaa avartaen ja itse eri raaka-aineita ja makuja kokeillen sekä kotimaassa että ulkomailla. Tajusin myös kunnolla sen, että monet ruoka-aineet vaativat useamman kerran maistamisen, jotta niihin ensin tottuu ja sen jälkeen niihin tulee suorastaan himo. Osa ainesosista ei edelleenkään ole suosikkejani, mutta eivät ne välttämättä myöskään enää haittaa.
Erityisesti ulkomaille lähtiessäni pyrin tietoisesti maistamaan paikallisperinteen mukaisia aterioita sen sijaan, että söisin perushöttöä. Ei kaikki toki ole niin ihmeellistä, enkä väkisin väännä hampaat irvessä perinneateriaa ja teeskentele, että olipa se hyvää kun se kerran on perinneruokaa. En myöskään tavoittele mitään iljettävää eksotiikkaa syömällä kenenkään tai minkään silmiä, aivoja sun muuta. Mutta kokeilemalla on löytynyt monia sellaisia ruokia, joita olen yrittänyt sittemmin kotimaassakin testata. Amen!
