Yläasteella matikka oli helppoa. Numerot olivat ysiä ja kymppiä ihan siitä riippuen, viitsikö lukea kokeisiin vai ei. Lukiossa sitten homma meinasi karahtaa persiilleen heti kärkeen, pitkän matikan tasohyppäys oli melkoinen. Kolmen ekan kurssin ka oli jotain kutosen pintaan ja aloin jo vakavasti harkitsemaan vaihtoa lyhyelle. Ajattelin, että prkle katotaan nyt vielä yksi kurssi tuleeko tästä mitään. Ja tulihan siitä sitten täysi kymppi, joskin ankaran pänttäämisen jälkeen. Jatkoin pitkällä sitten vaihtelevalla menestyksellä, joka johti hiukan yli 7 matikan kurssikeskiarvoon kirjoituksiin mennessä.
En ollut koko koulu-urani aikana hermoillut mitään niin paljon, kuin matikan kirjoituksia. Luotto itseen ei ollut ihan kohdallaan, mutta kas kummaa: Siinä laskutehtäviä täyttäessäni homma jollakin tavalla aukeni ja katso! Lopputulos oli ällä! Hoh. Eikä siinä vielä kaikki. Tuolla tuloksella matematiikan opettajani nosti päättötodistuksen numeroni kahdeksaan, ja kun vielä jaksoin käydä läpi korotustentin kiitettävästi, numero nousi yhdeksään. Ja sitä tarvittiin, sillä sen avulla pääsin teekkariksi jne.
Mutta silti, jos matikka tuottaa liikaa tuskaa, miksi sitä sitten pitäisi lukea? Siksikö, että pääsisi joskus sellaisiin töihin, jossa tuota tuskantuottajaa sitten tarvitaan? Ei loogista. Eli jos ei laskupää toimi, niin säästä energiasi muuhun.
Sitäpaitsi, korkeakoulussa/yliopistoissa on sitten vasta varsinaisesti sitä matematiikkaa. Lukiojutut ovat oikeastaan vaan laskentoa.
