Kirjoitellaanpa tänne vanhempaan ketjuunkin.
Ensin jaksopelistä. Yhdeksän vuoroparin pelissähän tapahtui aina loistavia nousuja kuilun partaalta. Näistä paras on peli, josta isäni kertoo aina tätä vertailua tehtäessä. Pihkalassa joskus 80-luvulla pelattua Tahko-Alajärvi-peliä hyvinkääläiset johtivat sellaiset 10-0 tauolla, mutta lopulta Ankkurit veivät pelin lukemin 21-22 tai jotain sinnepäin, kuitenkin yhden juoksun erolla. Sitten toinen esimerkki kaudelta 1993, jolloin Tahko-SiiPe päättyi 51-5, ja peli oli ohi käytännössä neljännessä vuorossa, jolloin Tahko teki muistaakseni 18 juoksua siirtyen sellaiseen 30 juoksun johtoasemaan. Muistan tuosta pelistä itse sen, että hyvinkääläisyleisökin alkoi sangen aikaisessa vaiheessa poistua paikalta, vaikka Tahkon sisäpeli rullasi ehkä paremmin kuin koskaan. Taisi olla Siilinjärven pojillakin tauolla mielessä vain se, miten päästään nopeimmin takaisin Savoon.
Siis tässä vain pari esimerkkiä. Pelin kehityksestä voisi mainita sen verran, että jaksopeliin siirtymisen jälkeen panostus ulkopeliin on kasvanut huikeasti. Ennen, esimerkiksi 90-luvun alussa kärkijoukkueilla, Sotkamolla, Imatralla, Hyvinkäällä, Oululla ja Alajärvellä, riitti vain se, että muutamasta huonommasta sisävuorosta huolimatta uskoa omaan lyöntipeliin löytyi. Suoritukset säilyivät paineettomina, sillä riittihän pari tehokkaampaa sisävuoroa esimerkiksi tauon jälkeenkin voittoon.
Toista on nyt. Yksi täystuhovuoro jakson alkuun ja lyöntijärjestyksen jääminen huonoon kohtaan höystettynä kahden juoksun säännöllä saattaa jo sinällään vahvempaa joukkuetta vastaan merkitä jakson häviötä. Tällöin on luonnollista, että joukkueet panostavat kaikkensa ulkopelin pitävyyteen, jolloin jakson voittoon riittäisivät ne yksi tai kaksi juoksua.
Sitten pesäpalloilijoiden urheilijaluonteesta. Nämä ketjussa mainitut kriittiset kuvaukset sopivat ehkä koulun liikuntatunneille, mutta eivät Superpesikseen. Kuinka moni esimerkiksi kiinnittää huomiota siihen, kuinka paljon yksittäiset ulkopelaajat liikkuvat siirryttäessä sumppukuviosta toiseen, esim. ykköstilaneesta kakkostilanteeseen. Ulkopelaaja (vaikkapa kovakätinen linjapelaaja) saattaa juosta kentän toisesta reunasta toiseen (1-tilanne 3-puoli -> 2-tilanne 2-puoli) todetakseen vain, ettei Pasi Pohjolan pompulle voitu taaskaan mitään. Tämän jälkeen taas lukkarin kysymysheiton aikana nopea kipitys keskelle kenttää napamieheksi. Lyöjäjokerit nyt ovat oma lukunsa.