Ammattitaiteilija-sanassa paino sanalle ammatti. Silloin kyseessä ei ole ammatti, jos ketään ei kiinnosta ja taiteilua syntyy sossun rahoilla. Töihin kannattaisi tuonkin maalarin suunnata, jos 15 vuotta on kulunut kitkuttaen kun taide ei tarpeeksi kiinnosta ja perhettäkin on noin paljon.
Miksi taivaanrannan maalarien ja erilaisten käsitetaiteilijoiden pitäisi muutenkaan olla paremmassa ja eriarvoisemmassa asemassa kuin vaikkapa muusikoiden ja kirjailijoiden? Valtaosa suomalaisista muusikoista, bändeistä ynnä muista joutuu tekemään ns. leipätyötä, vaikka bändi olisi sen verran suosittu, että keikkaa pukkaisi välillä ulkomaillakin asti. Sama pätee kirjailijoihin. Minäkin tunnen kohtalaisesti tietokirjailijoita, runoilijoita, muusikoita ynnä muita, ja kaikki tekevät päivätyötä ainakin osa-aikaisesti. Eivät he sossun kirjoilla roiku vuosikymmeniä luomisen tuskaa potien.
Mika Waltari työskenteli toimittajana vuosikausia ennen kuin heittäytyi vapaaksi kirjailijaksi kun teokset mahdollistivat elannon.
Väinö Linna teki duunia karstaajana vuosikaudet ennen kuin jäi vapaaksi kirjailijaksi Tuntemattoman sotilaan myyntimenestyksen myötä.
Musta Nuoli kirjoitti nyt asiaa, mietteitä joihin yhdyn huolella.
Waltarin ja Linnan tietä on moni sittemmin menestynyt kirjailija käynyt kulkemaan. Menestymättömistä puhumattakaan. Ellei ole syntynyt vapaaherran sukuun tai ole muuten taloudellisesti riippumaton heittäytymään luovan taiteilijan uralle, keinot ovat aika rajatut tulla vaikkapa kirjailijaksi tai kuvataiteilijaksi. Siis tätä joko tehdään jonkin palkkatyön tai yrittämisen ohessa, tai sitten luodaan kokopäiväisesti taidetta ja tehdään samalla tietoinen valinta pärjäämisestä pienemmillä ansioilla. Ainakin siihen saakka, kunnes taide yksinään tuo tekijälleen riittävän leivän.
Esimerkiksi suomalaisista kirjailijoista vain pieni joukko elättää itsensä kirjoittamisella, siis siinä missä keskiansiot tienaava palkansaajakin. Useilla on kaikenlaista muutakin tulovirtaa, tavallisesti juuri kirjoittamiseen liittyvää, mutta konstit ovat monet. Tiedän yhden kirjailijan, joka on takavuosina tehnyt lisätienestiä kirjoittamalla panotarinoita pornolehtiin. Ymmärtääkseni tätä on tehnyt useampikin kirjailijaksi tituleerattava henkilö. Sitten on kaikenlaista muutakin kirjailijaa, siis näitä kirjailija-toimittajia ja sen sellaisia, jotka kuitenkin ovat pääsääntöisesti työssäkäyviä ihmisiä ja kirjailijoita vain toissijaisesti. Kirjailijan status on vaan niin hieno, että tätä puoltaan he tapaavat ainakin uransa alkupuolella korostaa niin sopivissa kuin sopimattomissa yhteyksissä.
Palkkatyön ja luovan uran yhdistäminen on vähän helvetin rankkaa. Ainakin jos työpaikkansa haluaa pitää, ja haluaa panostaa kunnolla myös luovaan työhön. Mutta valintoja nämä ovat yhtä kaikki. Esimerkiksi Antti Tuuri teki nuorena diplomi-insinöörinä täyttä työpäivää ja touhusi illat kasvavan perheensä kanssa. Vasta kun muu perhe oli saatu unten maille, alkoi kirjoittaminen, jota kesti pikkutunneille saakka. Aamulla taas tikkana töihin. Antti Tuurin onneksi hänen kirjoillaan oli jo uran alkuvaiheista saakka kysyntää, ja heittäytyminen kokopäivätoimisen kirjailijan uralle kävi myös taloudellisesti mahdolliseksi.
Sitten on sekalaisia käsitetaiteilijoita, vinojen savikippojen vääntäjiä ja ties mitä vitunkuvan riipijöitä, joiden taiteiluista oikeastaan kukaan ei maksa pennin latia. Palo olla taiteilija on silti kova. Kenties jonkinlaisia lahjojakin löytyy. Sen sijaan ihmettelen, eikö tältä jengiltä löydy taloudellista ajattelua sen vertaa, että he pyrkisivät tekemään edes sen verran "kaupallista paskaa" kunnianhimoisen taiteensa ohella, jolla taiteellisen kunnianhimon harjoittaminen kävisi elannon turvaamisen puolesta mahdolliseksi. "Kaupallisella paskalla" viittaan mihin tahansa tapaan hankkia fyrkkaa, siis vaikka lehtien jakamiseen, kassalla työskentelemiseen, siivoamiseen, opetushommiin, jne., tai sitten sellaisen taiteen tekemiseen josta joku välittäisi maksaa. Mutta ei se näille välttämättä käy. Olen kuullut ihan elävässä elämässä yhden taidespeden suusta, että "säännöllisessä työssä käyminen tappaa luovuuden, kun siinä joutuu olemaan johdettuna ja käskettynä, ja sitten ahdistuu" tai jotain sinne päin.
Voi se tietysti noinkin olla. Jos taiteen tekemiseen on mahdollista keskittyä täysipainoisesti, niin uskon että tulosten syntymiselle on paremmat edellytykset, kuin jos käydään edes osa-aikaisessa päivätyössä muualla. Tässä kohden kysymys kuuluukin: kuinka monen ja keiden taiteilijoiden työtä yhteiskunnan tulee sponsoroida erilaisilla tukimuodoilla? Siis että luovuuden kukkaan puhkeamiselle otollisia olosuhteita pidetään heitä varten verovaroin yllä?
On varmasti joukko huippulahjakkaita mutta persaukisia nuoria taiteilijoita, ja ainakin osalle heistä antaisin Musta Nuolen tavoin mahdollisuuden. Jos taas taiteilija pensselöi maalia kankaalle 15-20 vuotta, nälkä edelleen seuranaan, vailla oikeastaan mitään menestystä, niin eikö tässä kohden ole viimeistään johtopäätösten aika?