En todella tiedä pitäisikö tässä itkeä vai nauraa tuolle Enkeli-Elisa kohulle. Ihmiset ovat vetäneet todelliset itkupotkuraivarit joka suuntaan asian ympärillä. Toiset ovat herne nenässä Hesarille, toiset tämän kiusatun tarinan kirjoittaneelle kirjailijalle jne. Mikä helvetti siinä oikeasti on, että nykyään ei voida suhtautua mihinkään ilman totaalisia ylilyöntejä. Mitä sitten jos vaikka tarina onkin suureksi osaksi fiktiota? Mitä sitten jos joku taho vaikka sattuukin kyseenalaistamaan tarinan todenperäisyyttä? Tämän hienon projektin pointti on nyt jäämässä täysin muun ympärillä vellovan paskan alle.
Ei ainakaan omalla kohdallani tieto tarinan todenperäisyydestä/perättömyydestä heikennä yhtään sen riipaisevuutta, koska uskon että ympäri maata kuitenkin löytyy näitä Elisan tapaisia kiusattuja, joiden tarina ei ole vain edennyt siihen lopulliseen ratkaisuun saakka. Kiusaaminen on asiana niin tärkeä, että sen tulee saada enemmän palstatilaa, sama sille vaikka se tapahtuisi sitten tällä tavalla, fiktiivisellä tarinalla tms. Ei se perkeleen pääpointti tässä asiassa voi olla se, että montako sivua tarinasta on keksittyä ja montako ei. Mittaako se tieto ihmisen kokemien tunteiden aitouden? Onko nykyään kaiken koskettavan pakko olla tosielämästä revittyä ennen kuin myötäeläminen on hyväksyttyä? Vittu että ärsyttää.
