Hyvä että joku jaksaa pitää ketjua elossa Eager. Phantoms sitten nappasi 4-1 voiton Manchester Monarchseista, Brayden Schenn innostui sekä paukautti hattutempun. Roe väänsi neljännen osuman. Kapteeni Holmstrom nappasi 0+2, Heeter myöskin pelannut maalillaan ilmeisen hyvin. Hieno homma että voitto tuli, josko nuori kaveri Heeter saisi myös tästä lisä boostia peliinsä.
Jep, pakko painaa. AHL:n seuraaminen täyttää nyt näin työsulun keskellä sen oman kiekkonälkäni ja ovathan nuo nuorten talenttien otteet ja kehittyminen vain mukavaa seurattavaa.
Manchester-matsista pelkäsin, että käsittämättömän aikaisen alkamisajankohdan vuoksi nähtäisiin aivan luokatonta kiekkoa, mutta olin onneksi väärässä. Ei tuo nyt mikään kaikkien aikojen kiekko-ottelu ollut, mutta ihan hyvää ja vauhdikasta lätkää. Otteluhan oli siis melkoista Brayden Schenn showta tämän iskettyä puhtaan hatun vanhoja tuttujaan vastaan johdattaen Phantomsit mukavaan 4-1 vierasvoittoon.
Ensimmäinen erä oli ehkä lievästi Monarchsin vahvan erän alun ansiosta. Maalit menivät tasan kun ensiksi Manchester iski Brandon Kozunin voimin välittömästi muutamaa sekuntia ylivoimansa päättymisestä. Sellainen perus maalinedus sekamelska, jota Adirondack ei kyennyt selvittämään. Hetki tästä ja Phantomsit tasoittivat ylivoimaosumalla. Holmsrom otti aika 100-0 aloitusvoiton, josta Schenn latasi ja punalamppu syttyi. Toinen erä oli ehkäpä vielä asteen tasaisempi. Molemmilla oli omat paikkansa ja hetkensä/pyörityksensä, mutta kolmanteen mentiin 1-1 lukemissa.
Kolmas alkoi sitten parhaalla mahdollisella tavalla kun noin 20 sekunnin kohdalla Schenn latasi ottelun toisensa nopean pelin käännön seurauksena. Hetki tästä ja sama mies oli asialla kolmannen kerran. Vielä kun Garrett Roe viimeisteli ylivoimalla 1-4:n, niin Manchesterin eväät oli aikalailla syöty. Loppupelin Phantomsit pystyivät varsin hyvin kontrolloimaan ja pitämään Manchesterin poissa pahimmilta paikoilta.
Kokoonpano oli seuraava:
Wellwood – Schenn – Holmstrom
Zolnierczyk – Couturier – Harper
Rinaldo – Bordson – Ford
Brown – Roe – Testwuide
Bourdon – Gustafsson
Syvret – Manning
Lauridsen – Eddy
Heeter
McGinnin puututtua Murray oli lähtenyt taas hieman muokkaamaan noita ketjujaan. Tällä kertaa tuo toimi ihan hyvin sillä Schenn ja Holmstrom löysivät toisensa ja rohmusivatkin siis yhteensä viiden pinnan edestä. Toisessa laidassa Wellwood sai toki yhden kakkossyötön, mutta oli jotenkin jälleen kerran pelin ulkopuolinen ketjukavereidensa löytäessään puolestaan sen punaisen langan. Voisin kokeilla McGinniä tuossa Ericin sijaan jahka tämä tervehtyy takaisin pelikuntoon. Wellwoodin pitäisi saada selvästi enemmän suoraviivaisuutta ja ronskiutta tuohon pelaamiseensa, sillä tällä hetkellä tuppaa jäädä pyörimään kulmiin, jättää nousut maalille tekemättä, häviää kaksinkamppailuitaan jne. Ero vaikkapa Harry Zolnierczykiin, jota pidän noin muuten aika samanlaisena peluria: nopea, jonkinverran taitoa, pieni, ei mitenkään ylifyysinen voimanpesä (vrt. Rinaldo huolimatta suunnilleen samoista senteistä) jne. Zolnierczyk ei rajallisesta koostaan huolimatta arkaile työntyä sinne sota-alueelle, jossa aina silloin tällöin voi hieman tehdä kipeää, mutta samalla on vain huomattavasti paremmin pelissä mukana kuin joukkueellensakin hyödyksi. Kiekossa kuitenkin valtaosa niistä maaleista tehtäisiin tuolta muutaman metrin säteeltä, joten sinne on vain mentävä keinolla millä hyvänsä.
Couturier teki ihan väkevän paluun ja toi taas selvää syvyyttä tuohon rosteriin, vaikkei tällä kertaa tehoille päässytkään, josta toki menee kiitosta taas kerran muutamat paikat tuhrineille ketjukavereille. Varsinkin Zolnierczykin bravuuriksi näyttäisi muodostuvan läpiajojen hukkaaminen. Vielä kun kaveri saisi tuohon muuten mallikkaaseen peliinsä yhdistettyä sitä maalintekovarmuutta, niin… Oliko nyt kolmas vai neljäs hukattu läpiajo muutamaan viime matsiin? Tuo kaksikko teki kuitenkin vahvaa kiekotonta ja suoraviivaista kontakteja arkailematonta duunia Seanin ohessa, jonka johdosta tuo ketju kykeni hallitsemaan vastustajiaan 5vs5 pelissä.
Kaksi muuta ketjua kunnostautuivat lähinnä energisessä pörräämisessä, jolla toki loivat paikkoja siellä täällä, mutta ei siis sen ihmeempää. Hyvää ja väsymätöntä duunia kuitenkin, joka on juuri sitä mitä Murray haluaa pelaajiltaan nähdä ja mitä tämän pelitapakin toimiakseen vaatii.
Puolustuksessa Bourdon ja Gustafsson olivat ehkäpä se pahinten hukassa ollut kaksikko. Kiekollisesti nämä olivat varmoja ja hyviä, mutta merkkauspelaaminen jätti toivomisen varaa. Vähän samat sanat Syvret-Manningistäkin, joskin nämä olivat mielestäni kaikilla sektoreilla kahta ensin mainittua parempia ja varsinkin Syvret on selvästi piristynyt tässä viime aikoina. Lauridsen ja Eddy olivat puolestaan totutun eleettömiä ja virheettömiä. Ottivat toki molemmat kakkosen (joukkueen ainoat), joten siitä toki pientä miinusta.
Maalilla Heeter jatkoi nousujohteisia otteitaan ja pelasi kauden parhaan pelinsä. Tästä menee toki kiitosta tiivistyneelle puolustuspelaamiselle, jonka johdosta Manchester ei saanut nyt mitenkään mahdotonta määrää laadukkaita paikkoja vaan vedot tulivat paljolti pienistä kulmista ja/tai kohtuu kaukaa. Kuitenkin selvästi parempaahan tuo miehen pelaaminen on, mitä vielä jokunen ottelu sitten.
Kokonaisuutena hyvä ja tasapainoinen sekä ennen kaikkea nousujohteinen ottelu Phantomseilta vierasrupeaman keskellä.
Pitää vielä sanoa tuosta yleisöstä. Tämähän oli näitä viime aikoina AHL:n ohjelmaan runsaamminkin mahdutettuja "koululaismatseja", mistä siis tuo varhainen ajankohtakin johtui ja johon oli ilmeisesti ilmaislippujen turvin raahattu lähiseudulta luokka jos toinenkin. Useampi tuhat kirkuvaa kakaraa sinne oli saatukin. No näillä vaikutti olleen ihan hyvä meno ja hauskaa, vaikkei monellekaan ne tapahtumat jäällä tuntuneet siltä the jutulta. Paras pätkä oli ottelun viimeiset kymmenen sekunttia, jonka aikana yleisö rupesi laskemaan sekuntteja ja sitten summerin soitua pienimuotoiset juhlat käyntiin vaikka Adirondack vierasjoukkueena vei homman tyylipuhtaasti kotiin. Tavallaan ihan piristävää vaihtelua kotiyleisönä ja minkäs sille mahtaa ettei kiekko kuulu jenkeissä valtalajien joukkoon.
--------
Akesonista pitää sanoa vielä sen verran, että Rob Bordson käy loistavana esimerkkinä siitä, ettei pidempikään ECHL-stintti ole mikään maailmanloppu. Viime kaudella mies ei puolestaan tunnollisena puolustavana sentterinä rajallisemmilla kiekollisilla avuilla sopinut oikein Paterssonin kuvioihin, jolloin tie vei Trentoniin. No ei hätkähtänyt tästä vaan käytti tilaisuuden hyväkseen monipuolistaakseen pelaamistaan. Iski 38 otteluun tehot 17+34=51, oli joukkueensa ykkössentteri, selvä johtohahmo ja ehkäpä vielä koko joukkueen tärkein yksittäinen pelaaja. Tämä työ poiki hedelmää sitten seuraavalla kaudella, osin Bordsonille suotuisamman valmentajan myötä, mutta myös sen, että oli jälleen askelta tai paria parempi ja monipuolisempi jääkiekkoilija. Tällä hetkellä on ehdottomasti hyvä ja laadukas kahdensuunnan AHL-sentteri, jonka puolustuspelaamiseen ja alivoimatyöskentelyyn voi luottaa kuin vuoreen. Se, että jatkuuko kehitys vielä tästä ja tuleeko NHL koskaan ajankohtaiseksi, nähdään aikanaan, mutta ei se ole mikään yllätys, että organisaatiossa vain arvostetaan tämän kaltaisia työn sankareita, jotka ovat valmiita paiskimaan niitä hommia itsensä kehittämiseksi ja heikkouksiensa parantamiseksi. Akesonilla olisi nyt se sama mahdollisuus monipuolistaa omaa pelaamistaan ja muuttua kokonaisvaltaisemmaksi kahdensuunnan pelaajaksi, tehdä nykyistä huomattavasti kovempia tehoja sekä ylipäätään nousta Titansien selväksi johtohahmoksi ja joukkueen kannattelijaksi. Tällä hetkellä vain vaikuttaisi, ettei tuo oikein kelpaisi.