Taitaa Lipon taru olla vähemmän yllättäen taas siinä. Mistähän sinne saataisiin talousosaamista - edes alkeellista.
Nyt näyttää synkältä: Oulun Lipon velkasaneerausta ollaan pistämässä jäihin, konkurssi yhä todennäköisempi
Terveiset Oulusta. Tilanne lienee nyt se että tässä vaiheessa maailman paraskaan talousosaaminen ei enää auta, se mitä on tehty tai jätetty tekemättä on ollutta ja mennyttä. Ykkössarjakin saadaan unohtaa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Enkä minä nyt ala ruotimaan syitä, jotka lienee kaikilla yhtä hyvin tiedossa kun itsellänikin. Mutta muuta juttua, ajatuksiani asiaan liittyen.
Mulla on mennyt noin 30 vuotta peräjälkeen pesisfanin ominaisuudessa. Ensimmäinen seura jota aloin kannattaa oli Oulun Lippo. Kesistäni on mennyt valtavasti aikaa lajin parissa, katsojana pääosin vanhalla keskuskentällä sekä myöhemmin Raksilassa mutta kun laji oikein puraisi niin toki muuallakin, kannattaen paikallista joukkuetta: Kempeleessä, Raahessa sekä alempien sarjojen seuraamista lähinnä Kiimingissä, Iissä ja Muhoksella. Ja miten tämän jälkeen: eihän minunkaltaiselleni ihmiselle olisi temppu eikä mikään alkaa kulkemaan Kempeleessä tai jopa Raahessa fanittaen paikallista seuraa. Mutta enpäs tiedä.
Tämä viimeisin kausi, 2018, on pesis-mielessä ollut minulle kaikkein vaisuin. Raksilassa kävin katsomassa kolme peliä (ei vaan jaksanut innostaa, syy lienee helppo arvata), Kempeleessä kaksi, Pattijoella kaksi ja kerran virittäydyin jopa niin suureen urakkaan että kävin katsomassa pelin Vimpelissä. Eikä siinä mitään, hienoja tapahtumia ja lajista innostuneita ihmisiä on aina kiva nähdä: sama tunteenpalo jonka huomaan kun luen jatkiksen pesis-palstaa. On äärimmäisen mukavaa huomata että laji voi hienosti ja ihmisiä kiinnostaa. Pitäkäähän jatkossakin lippu korkealla, lajin parissa!
Mutta kuitenkin tuo juttu, tiedättehän te. Kun joskus alkaa kannattaa jotakin - mitä tahansa - joukkuetta, seuraavan "oman joukkueen" löytäminen ei olekaan helppoa, ehei. Vaikka omalla aluperäis-suosikilla menisi kuinka huonosti tahansa niin sitä joukkuetta ei vaan jätetä, ei vaikka ruoho näyttäisi miten vihreältä tahansa naapurissa tuoden tunnetta: peleissänsä on hyvä fiilis, noita olisi kiva kannattaa.
Syksyn pimenevinä iltoina olenkin miettinyt mikä on pesäpallon suhde minuun jatkossa. Ja päätynyt siihen että se on ohi, tämä olkoon testamentti. Ei minusta varmaan mitään absolutistia tule joka ehdottomasti kieltäytyisi pelin katsomisesta jos nyt satun käymään vaikka Sotkamossa ja siellä on peli. Mutta, jatkossa en enää suunnittele mitään siten että koska tuolla on pesistä, menen sinne ja jätän menemättä jonnekin muualle. Jatkossa olen lajin satunnaisseuraaja.
Nämä on olleet tosi hienoja vuosia. On ollut paljon ilon hetkiä ja vissiin vielä enemmän surun hetkiä, kun on ollut voimakasta tunnetta mukana. Olen paljon miettinyt että mitkä asiat, mitkä pelit, mitkä pelaajat ja mitkä vastustajat ovat kaikkein voimakkaimmin jättäneet minuun oman muistijälkensä, sen kaikkein hienoimman. Vastauksia olisi paljon ja koska usean kertominen veisi arvoa niiltä muilta niin sanon vain yhden nimen jota fanin ominaisuudessa haluan kaikkein eniten kiittää hienoista fiiliksistä. Hän on Jukka Holttinen, oma ykkössuosikkini kaikista.
