Perussuomalaiset ei koskaan luovu uhriutumisestaan, sillä se on essentiaalinen osa perussuomalaisuutta. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin se on olennainen osa sitä mekanismia, millä fasistiset liikkeet ovat toimineet läpi historian. Näitä liikkeitä yhdistää se ajatus, jossa valkoinen (yleensä protestanttinen) mies on uhri, ja jolta on viety tai ollaan viemässä hänen oikeutensa. Tämä uhrinarratiivi on läsnä kaiken aikaa, kaikessa fasistisen liikkeen toiminnassa, koska se on se polttoaine, jolla koko homma käy. Ilman tätä dynamiikkaa ei tuollainen liike pysy pystyssä.
Pikakelataan perussuomalaisiin ja muihin aikamme äärioikeistopuolueisiin: kaikista poliittisista kysymyksistä – myös niistä, joilla on laaja konsensus – tehdään ideologisia rajanvetoja, joiden avulla löydetään aina uusi uhripositio. Sen takia perussuomalainen voi jeesustella viikkokaupalla ideologisesta pakottamisesta, kun eteläpohjalainen koulu suunnittelee yhtä kasvisruokapäivää viikossa tai laittaa historiallisten leikkausten keskellä muutamalla miljoonalla tukiaisia turpeelle. Sillä turvetuotanto on todettu kannattamattomaksi, ja sen puolustajat niiksi, jotka eivät suostu tunnustamaan tosiasioita. Sopii siis jälleen täydellisesti perussuomalaisille.
Pahinta fasistisissa liikkeissä on se, että se maalaa kansakunnasta aina itseään pienemmän kuvan. Niin tekee perussuomalainen puoluekin. Heidän narratiivissaan suomalainen on aina se hölmöläinen, jota muut maat ja kansallisuudet vievät, ja jolla on enää takana loistava menneisyys. Tätä mantraa toistaessaan PS luo tosiasiassa itseään toteuttavaa ennustusta ja heikentää päätöksillään Suomea samalla vakuutellen oikaisevansa tätä laivaa. Sillä vahvan esittäminen on helpointa aina silloin, kun ympärillä on vain heikkoja.
