Iltasatu
Olipa kerran hieno ravintola, jonka puitteet olivat viimeisen päälle, mutta itse päätuote eli ruoka oli kalliista raaka-aineistaan huolimatta pelkkää paskaa. Pienistä valonpilkahduksista huolimatta päätuote oli pysynyt samansuuntaisena vuosikaudet, vaikka ravintolapäälliköt ja kokit olivat vaihtuneet mennen tullen. Hyvät ravintolapäälliköt tahi kokit eivät tässä ravintolassa viihtyneet vuotta tai kahta pidempää ja lupaavat oppisopimuskoulutetut pistettiin pihalle viimeistään siinä vaiheessa kun heille olisi pitänyt alkaa maksaa palkkaa. Aidan toisella puolella kun oli ravintolan mielestä aina parempaa työvoimaa tarjolla yllin kyllin.
Kyseinen ravintola halusi olla valtakunnan paras, mutta vain sen verran että ravintolan omistajat olivat salaa tyytyväisiä siihen, että saivat olla seutukuntansa parhaita. Valtakunnan muut ravintoloitsijat olivat tästä onnellisia, koska se antoi heille mahdollisuuden olla parempia, vaikka hieman vaatimattomimmillakin puitteilla. Muualla ei kuitenkaan koskaan lakattu hämmästelemästä sitä, miten noin kalliista raaka-aineista ja noin hintavalla henkilökunnalla saatiin vuodesta toiseen loihdittua niin heikkolaatuinen tuote.
Pääosa ravintolan asiakkaista oli kuitenkin uskollista, vaikka ruoan taso oli välillä suorastaan ala-arvoista. Ravintolan tunnelma oli usein vaisu ja tämä oli ravintolan johtoportaan mielestä asiakkaiden vika. Ravintolan asiakkaat olivat kriittisiä ja osasivat jakaa kiitoksen vain silloin kun keittiö onnistui tehtävässään. Sen sijaan ravintola ei juuri koskaan muistanut kuulla tai kiittää asiakkaitaan. Tästä lähtökohdasta oli myös mahdotonta vaatia, että ravintola olisi ollut kovin kiinnostunut asiakkaidensa mielipiteistä.
Ravintolan perinteistä kalastajatupaa esittävä vaakuna oli vaihettu vuosia sitten pesukarhuun, koska omistajien mielestä pesukarhu oli markkinointimielessä miellyttävämpi symboli. Kukaan ravintolan asiakkaista ei tosin osannut yhdistää pesukarhua kalastajatupaan, mutta tämä ei ravintolan johdon mielestä ollut mikään ongelma, vaikkakin ravintolan nimi oli yhä edelleen kalastajatupa. "Lapset tykkäävät", kommentoi ravintolan johto vaakuna-asiaa. Ravintolassa oli myös palautelaatikko, johon ravintolan asiakkaat usein purkivat sydäntään, tuloksetta.
Myös ravintolakiinteistön nimi oli vuosien saatossa muuttunut useasti. Asiakkaiden mielestä kiinteistön nimellä ei kuitenkaan ollut kovin paljon painoarvoa, niin kauan kun tämä riitti pitämään neliövuokran riittävän alhaalla, ettei jo nyt ylihinnoiteltu ruoka enää tästä kallistuisi.
Ravintolan tulevaisuus ei ollut uhattuna, koska muusta ravintolamaailmasta poiketen tämän ravintolan rahoitusasiat olivat erinomaisella tolalla. Jopa niin hyvällä, että muiden ravintoloiden omistajat ja asiakkaat olivat tästä jopa avoimen kateellisia. Resursseistaan huolimatta yrityksen rekrytointi oli erikoista: kun tarvittiin yksi pihvimestari, palkattiinkin jälkiruokamies ja kaksi perunankuorijaa vaikka listalta ei löytynyt yhtään perunaruokaa.
Paremmasta ruoasta haaveilevat asiakkaat jatkoivat palautelaatikon täyttämistä, vaikka tiesivät sen olevan toivotonta. Heidän haaveissaan oli Gordon Ramsay ja Jamie Oliver, mutta ravintoloitsijan mielestä oli parempi tyytyä Harri Syrjäseen ja Jyrki Sukulaan. Tosin ravintolan johto oli aina hereillä mikäli Aromipesä-Mikon kaltaisia mestareita oli vapaalla jalalla.
Jälleen kerran yksi ravintolasesonki oli kääntymässä lopuilleen ja osa asiakkaista oli jo heittänyt pyyhkeen kehään, mielessään kuitenkin pieni toivonkipinä siitä, että josko jonkin ihmeen kautta tämä sesonki jatkuisikin tavanomaista pidempään ja arvoisan ravintoladirektoraatiin valinta parhaasta ravintolasta osuisi tällä kertaa heidän suosikkiravintolaansa. Juuri siihen kalastajatupaan, joka kaikista puutteistaan huolimatta, oli yhä se heidän suosikkiravintolansa. Olihan sieltä saanut joskus hyvääkin ruokaa!
Sen pituinen se.